Sosiaalinen eriarvoisuus Latinalaisessa Amerikassa

Posted: 21.2.13 in Uncategorized

Ulkoisten sekaantumisten, diktatuurien, vallankaappausten,  sisällissotien, taloudellis-sosiaalisen alistamisen ja luonnonkatastrofien riivaama Latinalainen Amerikka ja Karibia ovat tasa-arvon suhteen aikamoisia takapajuloita. Maailman terveysjärjestön (WHO) mukaan planeettamme jyrkimmät, pelkästään terveyden taso- ja luokkaerot löytyvät juuri sieltä, poikkeuksina Kuuba sekä pohjoismaita joissakin suhteissa muistuttava Costa Rica.

Yhteiskunta tuottaa eriarvoisuutta

Terveyden eriarvoisuus johtuu hyvin pitkälle rakenteellisista sosiaalistaloudellisista ja poliittisista syistä ja on vain yksi tärkeä muihin kietoutunut eriarvoisuuden muoto. Tasa-arvoa kohti voidaan pyrkiä yhtäälta paikallisilla reformeilla kuten intiaanisiirtotyöläisille tarkoitettujen asumis- ja työolojen saattaminen kelvollisiksi Los Santos/Costa Rican kahvinviljelyalueella;  toisaalta valtakunnallisilla hyvinvointireformeilla kuten yleinen ja kattava julkinen sosiaalivakuutus ja terveydenhuolto missä maassa tahansa; tai kolmanneksi sosialistisella jarjestelmällä kuten Kuubassa.

Vastakkainasettelut

Vastakkainasettelut ovat siten usein paikallisia, kuten alkuperäisväestön oikeuksien raaka polkeminen ja toisaalta puolustaminen heidän asuinalueillaan Guatemalassa tai Kolumbiassa, mutta myös kansallisia, kuten Hondurasin presidentin Zelayan yritys korottaa valtiollista minimipalkkaa, jolloin Hondurasin oikeiston ja monikansallisten hedelmäyhtiöiden  liittoutuma karkoitti presidentin maasta ja asetti valtaan varsin väkivaltaisen oikeistolaisen hallinnon. Tätä hallintoa on vastassa ammattiyhdistysten, naisjärjestöjen, terveystyöntekijöiden ja alkuperäisväeston sekä afrokaribialaisten järjestöjen muodostama liittoutuma. Ilmeisesti Hondurasin innoittamana Paraguayn konservatiivipiirit suistivat edistyksellisen presidentin, piispa Lugon, vallasta v. 2012.

Yleisellä tasa-arvolla (igualdad) tarkoitan tässä artikkelissa minimistandardia, joka olisi taattava kaikille.  Erityinen tasa-arvo (equidad) takaisi lisäksi erityisoikeuksia sitä erityisesti tarvitseville kuten  raskaana oleville naisille tai alkuperäisväestöille.  Käänteisenä kattokäsitteenä sekä yleiselle että erityiselle tasa-arvolle pidän termiä eriarvoisuus tai, ihmisoikeuksien kannalta, sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus.

Eriarvoisuuden kirjo

Eriarvoisuuden muodot ja laajuus muotoutuvat paikallisten, kansallisten ja kansainvälisten uusliberaalisten (esimerkiksi vapaakauppasopimusten) ja tarvittaessa poliisi- ja sotavoimien sekä niiden vastavoimien kohtaamisessa ja riippuvat mm. ajankohdasta, lainsäädännöstä  ja sen toimeenpanosta, hallituksista, korruptiosta, vastarintavalmiudesta ja siitä, mitä pyritään haltuun ottamaan tai kauppaamaan. Julkiseen terveydenhuoltoon, sosialiturvaan ja vesihuoltoon kohdistuu kovia yksityistämispaineita mm. Kansainvälisen Valuuttarahaston taholta yhtiöiden väittäessä julkisia palveluja tehottomiksi. Tehottomia ne ovatkin silloin, kun niihin ei ohjata riittävästi budjettivaroja. Kansalliset ja monikansalliset yhtiöt ovat yrittäneet mm. yksityistää itselleen jopa kokonaisen valtion koko terveydenhuollon tai sosiaaliturvan tai niiden osia tarjoamalla yksityistä vakuutusjärjestelmää, hinnoittelemalla palvelut  ja siten ohjata voittoja itselleen. Valtion rooliksi jäisi vain kaikkein köyhimmille suunnattu ilmainen, hyvin vaatimaton sosiaaliturva. Positiivisena uutisena kuultiin v. 2007, että Ecuadorissa Quiton pormestari hautasi suunnitelmat yksityistää pääkaupungin vesihuolto. Tämän päätoksen takana oli liittoutuma, johon kuului  ammattijärjestöjä, lakimiesten ja ekologiryhmiä, asukasorganisaatioita sekä naisten ja alkuperäisväestöjen järjestöjä.

Köyhyys , sairaudet ja kehno koulutus käsi kädessä

Väestön heikomman osapuolen eriarvoisuus ilmenee mm. köyhyytenä, sairauksina, olemattomina koulutusmahdollisuuksina; kehnoina työsopimuksena tai sopimusten puuttumisena (ns. informaalinen työ,  joka pudottaa tekijänsä sosiaaliturvan ulkopuolelle) ja työttömyytenä. Lista jatkuu lähs loputtomana: epätyydyttävät työsuhteet ja –olot; taloudellinen ja sosiaalinen syrjintä ja vieraantuminen; alhainen koulutustaso; heikkotasoinen, ahdas asuminen, slummiutuminen ja muut infrastruktuurin ja elinympäristön puutteet; kurjat hygieeniset olot ja niin edelleen, kuten odottaa saattaa. Kurjuuden vyyhdissä syyt ja seuraukset sekaantuvat toisiinsa: voimme WHO:ta mukaillen selittää terveyttä ja sairautta muiden eriarvoisuustekijöiden (esim. köyhyyden) avulla; toisin päin ajateltuna esimerkiksi väestöryhmän huono terveys lisää köyhyyttä, huonolaatuista asumista ja niin edelleen. Lisäksi nämä epäoikeudenmukaisuudet kasaantuvat. Väitän, että nämä epäoikeudenmukaisuudet johtuvat suurimmalta osaltaan yhteisestä tekijästä eli ihmisiin kohdistuvasta hyväksikäytöstä ja välinpitämättömyydestä vahvemman osapuolen taholta.Tällä tavoin  Latinalaisen Amerikan “rakennesopeutusta” seurannut häikäilemätön ylikansallisesti johdettu uusliberalistinen talouspolitiikka pitää yllä eriarvoistavaa sosiaalipolitiikkaa.

Epäoikeudenmukaisuus kasaantuu kurjimpiin

Ne kohderyhmät, joihin sosiaaliset epäoikeudenmukaisuudet kasaantuvat Latinalaisessa Amerikassa, ovat lähinnä ammattitaidottomat työntekijät; maatyöläiset; työttomät ja vajaatyölliset; informaaliset (rekisteröimättömät) työntekijät; tilapäistöitä tekevät “prekaarit” ; naiset; lapsityövoima; pakkotyössä olevat; alkuperäisväestö ja Atlantin länsirannikoiden afrokaribialaiset; nuoret; maahanmuuttajat; ja ammattiyhdistysten jäsenet ja aktivistit. Eriarvoisuuden kasaantuessa voimme hyvällä syyllä ja empiirisestikin odottaa, etta kurjimpiin ihmisryhmiin kuuluvat köyhat, työtä ja toimeentuloa vailla olevat intiaaninaiset ja erityisesti ne, jotka kulkevat henkensa kaupalla muuttovirran mukana maasta toiseen etsimässä elämän perusehtojen ja uuden identiteetin avautumista heillekin. Tämän kurjistumisen pääakselit Latinalaisessa Amerikassa ovatkin mielestäni luokka, sukupuoli ja etnisyys.

Eriarvoisuuden jakaantuminen eri väestöryhmiin ei ole mekaanista ja vaihtelee väestön, kansainvälisten suhteiden, valtakunnan hallinnon, ajanjakson, halvan työvoiman ja raaka-aineiden saatavuuden, myyntimarkkinoiden  ja toisaalta vastavoimien vahvuuden mukana.

Tahdonvastaista pakkotyötä, joka voi olla suoraa orjuutta, velkaorjuutta tai ihmissalakuljetukseen perustuvaa,  tekee Maailman työjärjestön (ILO) varovaisen arvion mukaan maailmassa 20.9 miljoonaa ihmistä; Latinalaisessa Amerikassa ja Karibialla 1.8 miljoonaa.  Jälkimmäinen lukumäärä on 3.1 promillea alueen koko väestöstä.  Brasiliassa elää 20 000-40 000 ihmistä orjuuteen verrattavassa tilanteessa. Poliisit, tarkastajat ja syyttäjät ovat kuitenkin Lulan ja Rousseffin presidenttikausien aikana pelastaneet jo muutamia kymmeniä tuhansia orjuudesta.

Esimerkkejä eriarvoisuudesta ja siihen liittyvistä tekijöistä.

 

Väestö

Osuus

Ajanjakso

Köyhyydessä väestöstä

Honduras

68.9 %

2007

Alkuperäisväeston osuus

Guatemala (ilmoitettu1)

40.0 %

2011

Informaalisia työläisiä työllisistä

Peru

55.7 %

2005

Työssä käyviä 7-14-vuotiaista pojista

Guatemala

53.6 %

2000

Koulutustaso korkeintaan kansakoulua vastaava

Guatemala

53.6 %

2008

Pakkotyötä tekeviä

Latinalainen Amerikka ja Karibia

3.1 promillea

(1.8 miljoonaa)

2005

Luku- ja kirjoitustaidottomia

Haiti

45. 2%

2005

Maastamuuttajia koko väestöstä

Nicaragua

12.5 %

2005

1Tämä on Guatemalan hallituksen ilmoittama osuus. Intiaaniväestö itse on arvioinut heitä olevan 60 % väestöstä. Suurin osa heistä on mayakansan jälkeläisiä.

Valtakunnalliset keskiarvot ja prosenttiluvut voivat peittää alleen aikamoisia epäoikeudenmukai-suuksia valtakunnan sisällä. Niinpä Panama ilmoittaa luku- ja kirjoitustaidottomien osuudeksi valtakunnassa yli 14-vuotiailla 7 % vuonna 2000, mutta Panaman alkuperäiskansalaisilla se oli 40 % ja heistä naisilla jopa 48 %.

Ammattiyhdistykset tulilinjalla

Ammattiyhdistysaktiiveja kohtaavat uhkaukset, mustalistat, pelottelu ja uhkailu ovat arkipäivää Hondurasissa, Guatemalassa ja Kolumbiassa. Latinalaisen Amerikan ammattiyhdistysaktiiveja on tapettu.  Sitä tietä meni taannoin minunkin muuan ammattiyhdistystoverini Kolumbiassa.

Useat Latinalaisen Amerikan maat ovat ratifioineet ILO:n sopimukset 98 (1948) työläisten järjestäytymis- ja kollektiivisesta neuvotteluoikeudesta, 135 (1975) työntekijöiden edustuksesta  yrityksessä,  ja 141 (1975) maatyöväen järjestäytymisestä. Ratifioitu ILOn sopimus on saatettava lakisääteiseksi.

Kuinka ollakaan, tähän on keksitty mukamas ovelia porsaanreikiä. Käydessäni erään firman suurilla kukkaviljelyksillä Guatemalassa työoloja katsastamassa kysyin työpäälliköltä, missäs on ammattiosaston edustaja. Työnjohtaja: “Työntekijöiden järjestäytyminen yksityisellä sektorilla on kielletty tässä maassa.”  Tämä siitä huolimatta, että Guatemala on ratifionut perussopimuksen 98 sekä maatyöntekijöitä koskevan sopimuksen 141. Guatemalan sosiaali- ja kehitysindikaattorit ovat Latinalaisen Amerikan alhaisimpia. Mm. miesten elinikäodote on peräti 10 vuotta matalampi kuin Kuubassa ja Costa Ricassa, ja imeväiskuolleisuus Kuubaan verrattuna vallan hurjalla tasolla eli kuusinkertainen. Lukutaidottomien osuus oli Guatemalan miehillä v. 2005 korkea (21 %), mutta naisilla huikea 35 %.

Järjestäytymisaste matala

Työntekijöiden järjestäytymisaste Latinalaisessa Amerikassa on matala. Yhdistykset/osastot ovat valtaosaltaan melko heikkoja. Costa Rican rikas järjestäytymis- ja työtaisteluperinne on monilla työpaikoilla lässähtänyt ns. solidaarisuuskäytäntöön, jossa työnantaja nimeää ammattiosaston toimihenkilöt. Tätä tapaa mm. monikansallisten banaani- ja ananasyhtiöiden plantaaseilla.

Uusliberalismista irtaantuminen ei ole helppoa, kuten on nähty Kuubaa taloussaarrolla kuristettaessa. ALBA-allianssi, johon kuuluu 8 valtiota Latinalaisessa Amerikassa ja Karibialla, on yksi väline tässä irtaantumisessa. Kansainväliset solidarisuuden osoitukset ovat aina tervetulleita.

TIMO PARTANEN

Universidad Nacional, Costa Rica

Advertisements

Kommentointi on suljettu.