Meksikon vallankumouksen alkamisesta sata vuotta

Posted: 30.10.10 in +Meksiko

Meksikon vallankumous oli 1900-luvun ensimmäinen laatuaan. Sitä seurasivat myöhemmin muun muassa Venäjän, Kuuban ja Nicaraguan vallankumoukset. Keski-Amerikassa Meksikon vallankumous inspiroi läpi vuosisadan maatyöläisten kapinaliikkeitä.

[Teksti: Sami Laaksonen]

Myös Meksikon sisällä esimerkiksi 1990-luvun puolivälin zapatistiliike jatkoi pitkälti vallankumouksen viitoittamalla tiellä vaatien vapautta ja kattavia maaoikeuksia Chiapasin alkuperäiskansoille. 1900-luvun lopussa vaatimuksien listaan kuului kiinteästi keskustelu intiaanien itsemäärämisoikeudesta, kun taas vallankumouksen aikoihin haluttiin lopettaa maaorjuus ja laajentaa poliittiset oikeudet koskemaan koko väestöä. Joidenkin tahojen mukaan vallankumouksen liekki ei ole missään vaiheessa sammunut. Siksi sitä ei tulisi juhlia, koska vastarinnan äänet kytevät yhä jokaisessa Meksikon kolkassa siihen asti kunnes vallankumouksen sanoma ei toteudu vain paperilla, vaan myös jokaisen meksikolaisen perheen arjessa.

Maatyöläisten kapinallisjoukkojen parista nousi esiin suuria sotilaallisesti ja sosiaalisesti nerokkaita johtajia kuten Francisco ”Pancho” Villa, oikealta nimeltään José Doroteo Arango Arámbula, ja Emiliano Zapata, joiden legenda elää yhä heidän sankaritekojensa kautta. Vallankumouksen sankarit voidaankin jakaa karkeasti kahteen sarjaan: ne jotka muistetaan teoistaan kuten Villa ja Zapata sekä ne jotka muistetaan ideoistaan kuten Madero ja vuoden 1917 perustuslain keskeisin toimija, presidentti Venustiano Garranza.

Vuonna 1917 säädettiin Meksikon uusi maailman mittakaavassa hyvin edistyksellinen perustuslaki. Lajissaan historian seitsemäs perustulaki on yhä voimassa. Sen mukaan luonnonvaroja tulee hallita julkisen sektorin toimesta. Koulutuksen on oltava ilmaista ja pakollista. Julkisille ylipistoille puolestaan taataan täysi autonomia. Samoin työläisten oikeudet järjestyä vapaasti ammattiyhdistyksiksi, lakkoilla ja ilmaista poliittiset kantansa on kunnioitettava olosuhteista riippumatta.

 

Verisestä modernisaatiosta vallankumoukseen

Vuoden 1910 alussa Meksiko oli yhä yli 30 vuotta presidenttinä toimineen Porfirio Díazin rautaisen nyrkin alla. Hän pyrki modernisoimaan maan pikavauhtia ja lisäämään ulkomaisen pääoman vaikutusvaltaa paikallisen eliitin tarpeita unohtamatta. Vielä tuolloin 85 prosenttia maa-alueista kuului yhdelle prosentille väestöstä. Maatyöläisten osaksi jäi nälkä ja köyhyys. Díaz kutsui koolle vaalit samaisena vuonna, vaikka käytännössä hänen uudelleen valitsemisensa piti olla itsestäänselvyys. Francisco Maderosta muodostui kuitenkin varsin voimakas oppositioehdokas, joka asettui tukemaan vilpittömästi laajaa maauudistusta ja myöhemmin kuuluisaksi tullutta perustuslain kohtaa, joka kieltää presidentin valitsemisen uudelleen samaan virkaan. Díaz vankitsi Maderon ja voitti vaalit 1900-luvun ensimmäisellä, mutta ei suinkaan viimeisellä vaalivilpillä. Maanviljelijöiden protestit ja kansannousu sekä erityisesti Ciudad Juárezin menettäminen kapinallisjoukoille pakottivat Díazin pakenemaan Ranskaan toukokuussa 1911, jossa hän kuoli rikkaana miehenä 1915.

Díazin hallinto kykeni teollistamaan Meksikon 30 vuodessa likipitäen kokonaan, mikä johti keskiluokan kasvuun samalla, kun köyhien olot kurjistuivat entisestään. Äärimmäisimmilleen viritetty kapitalistinen tehotalous ja jatkuvat sosiaaliset epäoikeudenmukaisuudet herättivät kansassa tarpeen syrjäyttää poliittinen eliitti. Pascual Orozcon ja Francisco Villan improvisoidusti kootut joukot pohjoisessa Chihuahuan osavaltiossa ja Emiliano Zapatan järjestäyminen paikallisia johtajia vastaan eteläisessä Morelosin osavaltiossa antoivat ensilaukaukset Francisco Maderon aikeille syrjäyttää Porfirio Díaz. Kuitenkaan Madero ei aavistanut, mihin ulottuvuuksiin kapinallinen liikehdintä saattaisi johtaa, vaikka hän kehoitti kansaa järjestäytymään diktatuurin lyömiseksi:”20. päivänä marraskuuta kello 18.00 alkaen kaikki tasavallan kansalaiset tarttuvat aseisiin syöstääkseen nyt hallitsevat viranomaiset vallasta.”

Vallankumouksen alkamista edelsi kymmenen vuoden mittainen levottomuuksien aikakausi, jonka aika kapinat ja konfliktit tukahdutettiin valtiojohtoisella väkivallalla. Anarkistit Ricardo ja Enrique Flores Magón ovat tunnettuja kapinahenkisistä kirjoituksistaan, jotka asettuivat avoimesti vastumaan hallitusta jo ennen vallankumouksen tapahtumia. Virallisesti kymmenvuotisen vallankumousprosessin katsotaan alkaneen 20. päivänä marraskuuta 2010. Todellisuudessa vallankumous alkoi 17. päivänä samaista kuuta, kun vastarintataistelija Aquiles Serdán perheineen piiritettiin kotiinsa Pueblassa. Tehdessään vastarintaa kokemaansa ahdistelua vastaan, Serdán ja hänen perheensä kuoli 19. päivän aikana.

Yhdysvalloissa maanpaossa olleen Francisco Maderon San Luis Potosín vallankumoussuunnitelma kyseenalaisti kaikkien Meksikon viranomaisten toimivallan aina presidentistä oikeusistuimeen. Sitä luonnehtii periaate todellisen äänioikeuden toteutumisesta ja presidentin uudelleen valinnan kieltämisestä.  Yhdysvaltojen Texasista käsin julistettu suunnitelma kehoitti kansaa tarttumaan aseisiin ja etsimään vaihtoehtoista tapaa järjestäytyä poliittisesti diktatuurin kaatamiseksi:”20. päivänä marraskuuta kello 18.00 alkaen kaikki tasavallan kansalaiset tarttuvat aseisiin syöstääkseen nyt hallitsevat viranomaiset vallasta.” Kuitenkin varsinaisen vallankumouksellisen liikehdinnän alkamista koko maassa saatiin vielä odotella vuoteen 1911.

Chihuahuan osavaltiosta kotoisin oleva kaivosmies ja Maderon tukija Pascual Orozco otti miehineen erään ensimmäisistä sotilaallisista voitoista vallatessaan Ciudad Guerreron 4. päivänä joulukuuta 1910. Myöhemmin Orozco taisteli Emiliano Zapatan rinnalla, kunnes ryhtyi vastustamaan Zapataa ja asettui Maderon kuoleman jälkeen tukemaan Victoriano Huertan vallankaappausta ja sotilashallitusta. Hänet murhattiin Teksasissa 1915. Orozcon esimerkki kertoo vallankumouksen jakomielisyydestä, mikä saattoi johtaa alueelliset johtajat ja kansalliset sankarit vaihtamaan puolta useaan otteeseen milloin mistäkin syystä. Vallankumouksen suhteen ei voidakaan puhua yksiselitteisistä sankareista, vaan ennemmin moninaamaisista käytännön miehistä. Suurin sankari lienee kansa, joka sai tahtonsa kirjattua perustuslakiin.

 

Ensimmäinen vallankumouksellinen presidentti

Maderosta tulikin vallankumousajan ensimmäinen presidentti.  Hänet valittiin presidentiksi lokakuussa 1911. Maderon tarkoituksena oli hyökätä ensimmäistä kertaa historiassa avoimesti liberaaleja sosioekonomisia arvoja vastaan enemmistön edun nimissä. Aluksi kansa vastaanotti hänen hallituksensa innolla, mutta piakkoin maatyöläisten vaatimuksen maareformista ja haciendojen maanomistajien vaatimukset Zapatan kukistamisesta haastoivat hallituksen toimivallan. Myös taloudellinen tilanne heikkeni nopeasti. Saman vuoden marraskuussa Zapata kapinoi Maderoa vastaan, koska tämä ei ollut toteuttanut sovitulla aikataululla San Luisin sopimuksessa määriteltyjä maiden palautuksia intiaaniyhteisöille. Myös Orozco aloitti aseellisen taistelun Chihuahuan osavaltiossa painostaakseen maareformin toteuttamista ja rautateiden kansallistamista. Toisaalta Díazille ja Yhdysvalloille uskolliset tahot pyrkivät taistelemaan Maderon hallitusta vastaan taatakseen omat kaupalliset etunsa kuten öljyntuotannon jatkumisen aikaisemmilla ehdoilla.

Jännitteet kiristyivät äärimmilleen, kun Díazin veljenpoika Félix Díazin ja kenraali Victoriano Huertan johtamat joukot moukaroivat Maderon tukijoita pääkaupunki Méxicossa. 18. päivänä helmikuuta kymmenisen päivää kestäneet sotatoimet lopetettiin ja Huerta, Díaz ja Yhdysvaltojen suurlähettiläs Henry Lane Wilson sopivat liitostaan Maderoa vastaan. Salaliitto huipentui pari päivää myöhemmin Maderon murhaan. Demokraattisten vakaumuksien nimeen vannonut Madero tunnettiin espiritualistina ja pasifistina, jonka kyvyttömyys pitää yllä järjestystä jakoi kansan tuen. Vuonna 1913 Madero ja hänen varapresidenttinsä José María Pino Suárez murhattiin. Maderon kuuluisammaksi virheeksi muodostui juuri tämä taktinen ajattelemattomuus: presidentin ja varapresidentin ei olisi turvallisuussyistä pitänyt olla samassa paikassa samaan aikaan.

Francisco Madero ei vienyt rakenneuudistuksia riittävät pitkälle vallankumouksen ensimmäisessä vaiheessa. Esimerkiksi armeija vannoi uskollisuuttaan vielä pitkään Díazin hallinnolle. Madero nimitti Victoriano Huertan asevoimien komentajaksi. Nimitys maksoi Maderolle hänen henkensä 22. päivänä helmikuuta 1913, kun presidenttiä ja varapresidenttiä Pino Suárezia oltiin saattamassa vankilaan. Legendan mukaan Maderon tukijat yrittävät pelastaa hänet, mikä olisi lopulta johtanut väkivaltaiseen yhteenottoon ja presidentin kuolemaan. Maderon murha synnytti valtatyhjiön ja kärjisti taistelua kansakunnan johtajuudesta.

 

Huertasta Carranzoon

Vallankaappauksella presidentiksi noussut konservatiivi Victoriano Huerta kielsi ensitöikseen lehdistön vapaudet. Hän tapatutti monet vallankumouksen johtohahmoista ja alkoi vainota työväenliikkeitä. Oppositio kuitenkin järjestäytyi uudeksi kansannousuksi eripuolilla Meksikoa. Venustiano Carranza ja Pancho Villa kapinoivat pohjoisissa osavaltioissa Sonorassa, Sinaloassa, Tamaulipasissa ja Chihuahuassa, kun taas Emiliano Zapata palasi kapinaliikkeen johtoon eteläisessä Morelosin osavaltiossa. Guadalupen sopimuksella pohjoisen ja etelän kapinalliset yhdistivät voimansa ja saivat tuekseen Yhdysvaltojen presidentin Woodrow Wilsonin, joka lähetti joukkoja Veracruzin osavaltioon painostamaan Huertaa eroamaan. Huerta lähti maanpakoon heinäkuussa 1914.

Venustiano Carranza nimitettiin uudeksi presidentiksi elokuussa 1914 vastoin Pancho Villan tahtoa. Tapahtumat johtivat uuteen anarkian aaltoon ja vallankumousjoukkojen  keskenäisiin taisteluihin. Zapatan maatyöläisistä koostunut kansanrintama toimi etelässä vaatien suurtilojen jakamista. Vaikka kyseessä oli yhtenäinen kapinallisrintama, se ei kyennyt levittäytymään koko maahan ja se keskittyi pitkälti maanomistusolojen muuttamiseen. Villa puolusti niin ikään pohjoisessa maanviljelijöiden oikeuksia ja nautti laajojen kansanosien tukea. Zapatan ja Villan kansanarmejoihin verrattuna Carranzan perustulailliset joukot olivat ammattimaisemmin järjestäytyneet ja niiden takana seisoi niin maanviljelijöitä kuin työläisiä ja kaivosmiehiä sekä intellektuaaleja.

Aguascalientesin sopimuksella pyrittiin Carranzan, Zapatan ja Villan tavoitteiden yhdistämiseen yhdeksi rintamaksi, mutta siinä epäonnistuttiin. Caranzan ja Villan keskinäinen kilpailu paljastui. Villa pyysi Zapatalta apua kohdatakseen Carranzan ja hänen tukijansa Álvaro Obregónin joukot, joita Yhdysvallat rahoitti ja aseisti. Zapatan ja Villan yhteisrintama hävisi Celayan taistelun 1915, jonka jälkeen kumpikin vetäytyi joukkoinensa omiin osavaltioihinsa. Emiliano Zapata murhattiin väijytyksessä Morelosin osavaltiossa 1919. Villa puolestaan jatkoi armejoineen taisteluita Yhdysvaltoja vastaan aina siihen saakka kunnen kenraali J. Pershing surmasi hänet 1923.

 

Edistyksellinen perustuslaki luodaan

Palatessaan presidentiksi vuoden 1915 aikana Carranza alkoi järjestää Meksikon oloja uudelleen. Samaan aikaan Obregón taisteli kapinallisjoukkoja vastaan eripuolilla maata. Carranzan tärkeimpänä tekona muistetaan hänen roolinsa yhä voimassa olevan perustuslain luomisessa. Querétaron vuoden 1917 perustuslaki loi presidenttivaltaisen liittovaltiomuodon. Toisaalta siinä annettiin liittovaltiolle laajat valtuudet puuttua yksityiseen maanomistukseen ja takavarikoida suurtilojen maita. Se myös loi modernin palkkajärjestelmän sekä sääsi rajoitetun työajan. Perustuslaissa puututtiin myös papiston oikeuksiin.

Kuitenkin myös Carranzan kohtaloksi koitui ennenaikainen kuolema sen jälkeen, kun hän menetti osan tukijoistaan hajotettuaan rautatieläisten lakon Sonoran osavaltiossa 1920. Samaisen vuoden aikana Celayan taistelussa toisen kätensä menettänyt Obregón pakotti Carranzan jättämään pääkaupungin. Carranza murhattiin hänen ollessaan pakomatkalla 21. päivänä toukokuuta. Marraskuussa 1920 Álvaro Obregónista tuli vallankumouksen kymmenvuotiskauden neljäs varsinainen presidentti. Hän sai ripeillä uudistuksillaan itselleen työläisten ja maanviljelijöiden tuen, mikä mahdollisti toisenlaisen poliittisen ilmapiirin rakentamisen. Lopulta Plutarco Elías Calles vakiinnutti pysyvästi vallankumouksen jälkeisen poliittisen elämän pelisäännöt, joihin kuului muun muassa laajat kansalaisoikeudet.

Vaikka vallankumouksen voidaan katsoa päättyvän vuoteen 1920, sotilaskapinat ja satunnaiset väkivaltaepisodit olivat yleisiä aina vuoteen 1934 asti. Vasta silloin presidenttikautensa aloittanut Lázaro Cárdenas institutionalisoi monet vallankumouksen vaatimuksista, joiden virallinen asema tunnustettiin vuoden 1917 perustuslaissa. Cárdenas myös kansallisti Meksikon öljyvarat 1937-1938, mikä vastasi vallankumouksen ihanteeseen luonnonvarojen kansallisesta hallitsemisesta.

 

 

Vallankumouksen perinnöstä

Vuonna 1929 perustettiin Kansallinen vallankumouspuolue (PNR), joka vaihtoi nimensä myöhemmin Institutionaaliseksi vallankumouspuolueeksi (PRI). Puolueen perustajien tarkoituksena oli vaalia vallankumouksen perintöä, muuttamalla sen vaatimukset käytännönpolitiikaan teoiksi. Puolue vannoi demokraattisten instituutioiden ja laajan sosiaaliuudistuksen nimeen. Osa uudistuksista toteutui puolittain ns. tuontia korvaavan teollistumiskauden (ISI) aikana kun Meksikossa rakennettiin korporativistista hyvinvointivaltiota aina 80-luvun alkuun, mutta PRI vakiinnutti Meksikoon yksipuoluejärjestelmän joka söi vallankumouksen lupaukset. Syntyi poliittinen todellisuus, jossa perustuslakiin ei puutettu, mutta sen soveltamista käytäntöön alettiin vältellä. Edelleen lähes kaikki meksikolaiset poliitikot on koulutettu PRI:n riveissä, vaikka Demokraattinen vallankumouspuolue (PRD) ja Kansallinen toimintapuolue (PAN) ovatkin aina 90-luvulta lähtien haastaneet Institutionaalisen vallankumouspuolueen yksinvallan, joka liittovaltion hallituksen tasolla päättyi Vicente Foxin (PAN) vaalivoittoon vuonna 2000. Silti PRI hallitsee yhä ylivoimaista enemmistöä osavaltiotason ja kunnallistason hallituksista sekä pitää hallussaan enemmistöä maan kongressissa. Voidaankin sanoa ironisesti, että vallankumouspuolue PRI on onnistunut estämään monien vallankumouksen uudistusten toteutumisen, mutta toisaalta se on pitänyt vallankumouksen imagoa yllä puoluepoliittisen toimintansa oikeutuksena niin maaseudulla kuin kaupungeissa.

Meksikon vallankumous merkitsi velvoitetta, jonka mukaan kansan tuli määrätä itse kohtalostaan imperialistisista tai ulkomaisista vaikutteista välittämättä. Siksi myös kansan oli keksittävä itsensä uudelleen, jotta se voisi oikeuttaa valtansa. Meksikossa koettiinkin vallankumouksen aikana ja sitä seuranneina vuosikymmeninä varsinainen kansankulttuurin renesanssi, millä oli omat kosketuskohtansa turismiteollisuuden kasvuun ja taide-elämään. Vallankumouksen sanomaa itsenäisestä ja lähes maagisesta  kansasta, joka kykeni voittamaan kaikki vaikeudet edusti kansallinen taidesuuntaus, jonka tunnetuimpia edustajia ovat muun muassa modernit kuvataiteilijat Diego Rivera ja José Clemente Orozco. Diego Rivera on hyvä esimerkki siitä, kuinka taiteella voidaan ilmaista poliittisia vakaumuksia. Kommunistina Diego Rivera majoitti yhteiseen kotiinsa Frida Kahlon kanssa Venäjän vallankumouksen johtohahmon Leon Trotskyn, joka murhattiin Meksikossa 1940. Vallankumouksellisen kulttuurin levittämiseen kuuluivat olennaisena osana uudet mediat elokuvista radioon, joissa meksikolainen vallankumouksellinen sai stereotyyppisen muotonsa sombrero-päisenä valkoisiin pukeutuneena maanviljelijänä.

Meksikon vallankumous on kiistatta koko Latinalaisen Amerikan merkittävin maatyöläisten järjestäytynyt kansannousu.  Nykyisillä vallankumouksellisilla prosesseilla Kuubassa, Venezuelassa ja Boliviassa sekä eripuolilla Keski-Amerikkaa on juurensa Meksikon vallankumouksessa, joka inspiroi sosialisteja, kommunisteja ja hajallaan olleita vasemmistovoimija sekä anarkisteja organisoitumaan yhteinäisiksi kansanliikkeiksi ja työnväenliikkeiksi muuttaakseen maidensa todellisuutta pysyvästi. Esimerkiksi Perussa organisoitiin Meksikon vallankumouksen ja marxilaisen ideologian innoittamana maan historian laajin yleislakko 1919. Brasiliassa julistettiin yleislakko niin ikään samana vuonna.

Naiset osallistuivat vallankumoukseen niin joukkojen ruokahuollosta vastaavina puolisoina kuin itsenäisinä sotilaina. Niin sanotut adelitat huolehtivat myös muun muassa postitoimituksista, sairaanhoidosta ja taistelumielialan levittämisestä. Niasten tulo voimakkaammin julkisen elämän piiriin valmisti yhteiskunnan vastaanottamaan ehdotuksia sukupuolisesta tasa-arvosta. Vuonna 1914 säädettiinkin laki, joka salli avioerot. Seuraavana vuonna järjestettii Yucatánin osavaltiossa ensimmäinen feministien kokous, mikä merkitsi virallisesti Meksikon naisoikeusliikkeen järjestäytymistä.

Meksikon vallankumouksen aikana eli vuosien 1910-1920 välillä kuoli väestölaskentaan perustuvien kokonaisarvioiden mukaan noin miljoona ihmistä.

 

Ongelmat eivät ole vanhentuneet

Tänä vuonna Meksiko on juhlinut vallankumouksen alkamisesta kuluneiden sadan vuoden lisäksi, myös itsenäisyyssodan alkamisen 200-vuotispäivää. Siis vuosi 2010 on ollut todellinen tuplajuhlien vuosi. Valitettavasti maa on nykyisellään samankaltaisessa ahdingossa kuin 1910. Meksikoa johdetaan epädemokraattisin keinoin köyhät unohtaen, samalla kun sisällissodaksi yltynyt huumesota pahentaa sosiaalista tilannetta entisestään. Vallankumouksen sankarit Madero, Villa, Zapata, Carranza ja Obregón ovat jääneet pahasti itsenäisyyssankarien Miguel Hidalgo y Costillan, José María Morelosin, Vicente Guerreron ja Josefa Ortiz de Domínguezin varjoon. Ehkei kansannousua haluta muistaa yhtä vuolaasti kuin itsenäisyyttä. Monille vuonna 1810 alkanut itsenäisyyssota ei merkinnyt vapautta, koska esimerkiksi maaorjuus tai työläisten riistäminen jatkui lähes ennallaan aina vallankumoukseen asti.

Emiliano Zapata lausui 20. lokakuuta 1914 yhä ajankohtaisen manifestinsä Meksikon kansalle ja Maderon murhalla valtaan nousseelle Victoriano Huertan hallitukselle:

”Meksikon kansakunta on liian rikas. Sen yhä neitseellinen, siis hyödyntämätön rikkaus koostuu maataloudesta ja kaivosteollisuudesta. Tuo loppumaton vuolaana virtaava ehtymän kultasuoni kuuluu noille yli 15 miljoonalle asukkaalle, mutta se on muutamien tuhansien kapitalistien hallussa. Heistä monet eivät edes ole meksikolaisia. Suurtilalliset, maanomistajat ja kaivosyrittäjät käyttävät hyväkseen pientä osaa maasta mitä hienovaraisimman ja tuhoisimman itsekkyyden motivoimana imeäkseen siitä  tuotteensa ja säilyttääkseen suurimman osa omaisuudestaan koskemattomana odottamassa. Sillä välin kuvaamaton ihmisjoukko elää kurjuudessa eri puolilla tasavaltaa. Sitä paitsi porvaristo ei tyydy vain hallitsemaan suuria aarteitaan mitkä eivät heille kuulu, vaan kyltymättömässä saituudessaan varastaa työn hedelmät työläiseltä ja maanviljelijältä, riistää intiaaneilta heidän pienenkin omaisuutensa. Vieläkin tyytymättömänä porvari loukkaa kansaa tehden selväksi tuomi-istuimissa nauttimansa tuen, koska heikkojen ainoana toivona olevat tuomaritkin ovat roistojen palveluksessa. Hallitus tukee tuota taloudellista epätasapainoa ja sosiaalista hulluutta, luonnollisten lakien rikkomista ja ihmisyyden väheksymistä, sillä se astuu lyttyyn oman kunniansa tuomittavassa sotilallisuudessan.

Vaalit voidaan järjestää kuinka monta kertaa hyvänsä tai ne voidaan jättää väliin, kuten teki Huerta ja ne muut presidentintuolin miehet, jotka saavuttivat asemansa asevoimin tai vaalifarssilla. Meksikon kansa voi olla varma siitä, ettemme luovu lipustamme tai jätä taistelua hetkeksikään ennen kuin voitokkaina voimme taata rauhanajan nousun, joka perustuu oikeudenmukaisuuteen ja sen seurauksena taloudelliseen vapauteen.”

Noista ajoista vain elinkeinorakenne on muuttunut teollisuusvaltaisemmaksi ja palvelukeskeisemmäksi. Myös väkiluku on seitsenkertaistunut 108 miljoonaan, mutta arkinen epätasa-arvo luonnehtii yhä Meksikoa. Nyt kun edellisen vallankumouksen valloitukset on jo kulutettu loppuun, on paikallaan tehdä uusi vallankumous. Vallankumous kerran sadassa vuodessa pitää kansan terveenä ja valppaana. Nähtäväksi jää, mikä tulee olemaan Meksikon satojen järjestöjen ja kansanliikkeiden rooli lähivuosina paremman huomisen rakentamisessa.

 

Lähteet: Ángel Iván Cazañas; Ramón Talavera Franco; Enciclopedia Hispánica; Silva Herzog, Jesús: Breve Historia de la Revolución Mexicana; Historia General de México

 

Mainokset

Kommentointi on suljettu.