Ecuador: Kansalaisten osallistuminen julkiseen elämään on tullut jäädäkseen

Posted: 23.8.09 in +Ecuador

Tohtori Alberto Acosta, presidentti Rafael Correan neuvonantaja, arvioi Ecuadorin poliittisen muutosprosessin etenemistä tammikuussa 2009. Hän antoi haastattelun meksikolaiselle politiikantutkijalle Marco Aurelio Garcíalle.

Alberto Acosta on ekonomisti ja yliopiston professori Latinalaisen Amerikan sosiaalitieteiden instituutin (FLACSO) Ecuadorin toimipisteessä. Hän on toiminut aiemmin energia- ja kaivosministerinä. Acosta vaikutti myös perustuslakikomitean puheenjohtajana. Toimikunnan ehdotukset hyväksyttiin uudeksi perustuslaiksi vuoden 2008 syyskuussa.

Acosta on lisäksi eräs Rafael Correan presidenttikampanjan ympärille muodostuneen kansanliikkeen perustajista ja neuvonantajista. Liike on myöhemmin saanut nimekseen Maan sopimus (Acuerdo País).

Yhteiskunnallinen liikehdintä keskeytti valtion heikkenemisen

Marco Aurelio García: Seuraamme Meksikossa kiinnostuksella Etelä-Amerikan tapahtumia. Ecuadorissa elettävä prosessi on eräs mielenkiintoisimmista. Kansannousu on jo johtanut kolmen presidentin syrjäyttämiseen, mikä ei ole lainkaan merkityksetöntä. Eräs keskeisimmistä Amerikkamme poliittisen muutoksen teemoista liittyy yksityisen ja julkisen välisiin suhteisiin. Pidättekö tätä teemaa Ecuadorin sosiaalisten suhteiden uudelleen rakentamisen kannalta ratkaisevana? Entä miten se liittyy perustuslain muuttamiseen? Pidetäänkö julkista yleisesti pohdinnoissa yksityisen vastavoimana?

Alberto Acosta: Teema on varmasti tavalla tai toisella ollut piilevästi läsnä Ecuadorin viime vuosikymmenten poliittisessa elämässä. Itse asiassa emme näe vain tarvetta rakentaa uudelleen julkista yleisesti, vaan julkis-valtiollisen erityisesti. Tekisin tämän erottelun, sillä on olemassa julkinen ei-valtiollinen sektori ja julkinen valtiollinen sektori. Olemme mukana prosessissa, jossa ajatellaan uudelleen valtio ja sen suhteet yksityiseen sektoriin eli markkinoihin.

Kuten hyvin toteat, kyseessä ei ole uusi prosessi. Nykyiset tapahtumat Ecuadorissa eivät saaneet alkuaan Rafael Correasta. Correa ei tullut salamana kirkkaalta taivaalta. Ecuadorin muutosten ymmärtämiseksi on välttämätöntä tunnustaa monien samanaikaisten tapahtumien, toimijoiden ja rytmien vaikutus. Meidän on tarkasteltava alkuperäiskansojen taisteluja, jotka ovat kestäneet jo vuosisatoja. Ne saivat tarkemmin määritellyn muodon ja perustan vuoden 1990 vastarinnassa. Silloin muodostettiin Inti Raymi, joka on viime aikojen tärkein intiaanien kansannousu. Se on mahdollistanut Ecuadorin demokraattisen kehityksen.

Samaan aikaan muissa maissa kuten Chilessä ja Meksikossa sosiaalinen ja ammattiyhdistyspohjainen organisointi on kokenut kovan kolahduksen Berliinin muurin murtumisen myötä. Samalla kun muualla puhuttiin historian loppumisesta, niin me toimme kansalliselle näyttämölle uuden toimijan. Ensimmäistä kertaa toiminnan kohde alettiin nähdä toimijana. Alkuperäiskansojen muuntuminen muutoksen subjekteiksi on ensisijaista.

Kun Inti Raymi luotiin vuonna 1990, intiaanit vaativat tasavertaista kohtelua, mikä tarkoitti heidän hyväksymistään toisena yhteiskunnan sisällä. Alkuperäiskansat osallistuivat myös keskusteluun maasta ja vedestä. Sen jälkeen heitä ei estänyt enää mikään, vaan heistä tuli keskeisiä toimijoita kaikissa poliittisissa kysymyksissä. Kolmen presidentin täytyi lopettaa toimikautensa ennenaikaisesti. Alkuperäiskansojen liikehdintä vaikutti ennen kaikkea toisen presidentin ulosheittoon vuonna 2000, mutta heidän poliittinen läsnäolonsa oli tärkeämpää vuoden 2001 kuohunnoissa. He lähettivät viestinsä ”ei vain intiaaneille”, mikä asetti heidät kaikkien yhteiskunnan vähäosaisimpien puolustajaksi.

Vaikka alkuperäiskansojen liike onkin nyt heikentynyt, se sai aikaan tähän päivään johtaneen tapahtumien ketjun. Sen heikentyminen johtuu huonosti päättyneestä liittoutumisesta Lucio Gutiérrezin hallituksen kanssa. Vaikka liitto johti aiemman presidentin Jamil Mahuadin eroon, se ei päättynyt intiaanien kannalta suotuisasti. Toisaalta osallistuminen vaaleihin on syönyt liikkeen uskottavuutta.

Samalla lailla useat rannikon kansat kuten afroamerikkalaiset esittivät hekin omat vaatimuksensa. He ja monet muut ryhmät kuten maaseudun ja kaupungin naiset ja miehet, työväestö, ympäristöaktivistit, opiskelijat ja professorit löytävät edustuksensa uudesta perustuslaista. Tämä johtuu siitä, että he alkoivat ilmaista kiinnostuksensa osallistua julkiseen elämään.

Eräs ensimmäisistä lähihistorian mielenosoituksista sattui 1997 Abdalá Bucaramin kaatuessa. Vaikka mielenosoituksen tapahtumia on pyritty manipuloimaan medioissa ja poliittisen eliitin toimesta ja vaikka armeija toimi siinä viimekätisenä tuomarina, se on silti ensimmäinen kerta kun kansalaiset ilmaisivat halunsa osallistua. Siitä sai alkunsa eräs pieni instituutio. Siviilivalvonnan toimikunta (CCC) alkoi valvoa korruptiota tämän liikehdinnän seurauksena. Kansa halusi nyt kontrolloida julkisia asioita.

Sen jälkeen tuli kaikki ympäristöliikkeen edustama, mikä oli kytköksissä alkuperäiskansojen liikehdintään. Ympäristöliike on tärkeä Ecuadorissa, vaikka teema on ollut pitkään läsnä intiaanien keskuudessa. Naistenkaan osallistumisen tärkeyttä ei tulisi unohtaa. Siispä tämä osallistumisen tarve selkiintyi vuoden 1997 kansanliikkeissä. Myös vuonna 2000 koettiin jotain vastaavaa, vaikka silloisten tapahtumien luonne ei ollut yhtä kansalaisvaltainen. Kyseessä oli lähes vallankaappaus, sillä armeija yritti manipuloida alkuperäiskansoja, jotka taas yrittivät myötävaikuttaa sotilaisiin.

Vuonna 2000 laaja sosiaalinen liikehdintä ja turhautuminen nousivat esiin vakavan kriisin olosuhteissa. Maan bruttokansantuote menetti 30 prosenttia arvostaan. Lisäksi rikkaudet keskittyivät yhä harvempien käsiin. Vuonna 1995 maan rikkain väestö piti hallussaan 50 prosenttia omaisuudesta, mutta vuonna 2000 sen osuus kasvaa 63 prosentiksi; samaan aikaan maan köyhimmän 20 prosentin omaisuuden arvo laski kuudesta prosentista kolmeen.

Pankit riennettiin pelastamaan samaan tapaan kuin FOBAPROA Meksikossa, mutta sillä erolla että jopa pankkinostot jäädytettiin. Toimenpiteet johtivat laajaan yhteiskunnan eri sektorien keskusteluun. Pelastustoimet maksoivat kaikkiaan kahdeksan miljardia Yhdysvaltain dollaria, mikä on paljon rahaa Ecuadorin kokoisessa taloudessa.

Toisaalta siirtolaisuusteema on eräs keskeinen prosessia määrittävä elementti. Aiemmin maastamuutto oli hillittyä, mutta nyt siitä tuli kansallinen ilmiö. Tänä päivänä yli kaksi miljoonaa 13 miljoonasta ecuadorilaisesta asuu ulkomailla.

Sosiaalinen rappeutuminen käy siis selväksi. Lucio Gutiérrezin jättäessä kesken presidenttikautensa syntyi maahan valtava yhteiskunnallinen liikehdintä, jonka saivat aikaan ennen kaikkea keskiluokka ja tavallinen kansa. Intiaaniliike ei voinut muuta kuin seurata tapahtumia sivusta, koska se tuki alkujaan Gutiérrezin hallintoa. Lopulta sekin kääntyi presidenttiä vastaan oman uskottavuutensa kustannuksella.

Kansalaisten osallistumishalukkuus keskeytti kehityksen, jossa valtio oli heikentynyt uusliberaalin politiikan aikakautena. Valtiosta oltiin tekemässä neoliberaalin ideologian työkalua, joka vastaisi pääoman kerryttäjien tarpeisiin. Ecuadorin valtio oli yksityistetty suuressa määrin, mutta ei samassa mittakaavassa kuin Meksikossa, Argentiinassa ja Boliviassa, jotka ovat suuria valtio-yrittäjiä. Jos Meksikossa oli 1200 valtiollista yritystä yksityistämisen alkaessa, Ecuadorissa niitä oli vain 180. Niistäkin yrityksistä vain osa oli kokonaan julkisrahoitteisia.

Vaikkei Ecuadorissa koettu suuren valtiollisen yrittäjän läsnäoloa, valtio oli silti aina harvainvaltainen, omaisuuskeskeinen, voittoa tuottava ja holhoava. Uusliberaalin talouspolitiikan vaikutuksesta suunnittelu katoaa kansallisesta elämästä. Sen sijaan rahapolitiikasta tulee yhä tärkeämpää. Ecuadorilainen yhteiskunta uhrasi rahapolitiikkansa alistuessaan dollarisaatioon. Vaikkei dollarisaatio ole uusliberalismia, se toimii sen työkaluna.

Sitten näimme, kuinka Ecuadorin valtio koki vaikean hajoamisvaiheen, mikä ei sallinut edes massiivista yksityistämisaaltoa muiden maiden tapaan. Syitä tähän on useita. Ensinnäkään ei ollut paljoa yksityistettävää. Toiseksi koska samat eliitin ryhmät epäonnistuivat ahneuksissaan yksityistämisyrityksissä. Myös ammattiyhdistykset vaikuttivat asiaan vastarinnallaan.

Uskon, että yksityistäminen epäonnistui keskinkertaisuuden takia. Ei ollut yhtä kansallista yksityistämissuunnitelmaa. Kaikki yritettiin matkia muista maista kuten Argentiinasta. Tämä on siis se konteksti, jossa yhteiskunnan laajempaa osallistumista julkisella sektorilla tulee arvioida vastakohtana yksityiselle sektorille.

Lisäksi haluaisin kiinnittää huomiota johonkin, mitä tapahtuu koko Latinalaisessa Amerikassa. Alueellinen hallinta alkaa hajota pienempiin osiin. Selkein esimerkki tästä on Amazonian alue Ecuadorissa. Siellä valtio lakkaa olemasta julkinen toimija koko alueella. Sen rooli muuttuu luonnonvarojen riistäjäksi ja valuuttapeluriksi. Amazonasin sademetsäalue on Ecuadorille kaikkien alueen maiden tavoin periferian periferiaa. Siellä valtio takaa vain luonnonvarojen hyödyntämisen, mutta ei kannusta minkäänlaiseen paikalliseen kehitykseen.

Mitä kautta sosiaaliset vaatimukset siis kanavoituvat? Et voi valittaa valtiolle koulutuksesta, terveydenhuollosta, tieverkostosta, hyvinvoinnista tai kehityksestä. Siispä valtiosta tulee yrityksien ja yhteisöjen välittäjä, jonka on puututtava asioihin vasta lakkojen ja tiesulkujen tapahtuessa. Silloin se voi vain tukahduttaa kansanliikkeitä. Valtion sortoa seuraavat neuvottelut yritysten ja yhteisöjen kesken.

Joissakin tapauksissa valtiota ei oteta huomioon millään tavoin. Näin tapahtui esimerkiksi eräässä tapauksessa ollessani energia- ja kaivosministerinä. Minulle sanottiin, että olemme ylimääräinen tekijä, kun emme osallistu edes rahoitukseen. Yhteisö halusi neuvotella suoraan öljy-yhtiön kanssa. Meneillään on valtiollisen institutionaalisuuden rappeutumisprosessi. Se ei aiheudu vain uusliberaalista politiikasta vaan myös luonnonvarojen äärimmäisestä hyödyntämisestä maailmanmarkkinoille. Tuo kehityskulku oli olemassa jo ennen uusliberalismia, vaikka se onkin vahvistanut sitä. Valtiolla ei ole enää kykyä vastata sosiaalisiin ongelmiin.

Se on lähtökohtamme. Sitä vasten näemme tarpeen rakentaa valtio uudelleen, ajatella se uudelleen ja antaa sille kansalaisten kasvot. Kysymystä markkinoista ei voida ottaa itsestäänselvyytenä, vaikka kaikki suhteet voitaisiinkin kaupallistaa. Siksi alamme sisällyttää ehdotuksiimme uusia taloudellisten suhteiden muotoja, jotka liittyvät sosiaaliseen puoleen.

Marco Aurelio García: Eikö tämä juuri ole olennaista kohdattaessa tämänhetkistä kapitalismin kriisiä?

Alberto Acosta: Ehdottomasti.

Markkinat huono isäntä

Marco Aurelio García: Oletteko rajoittamassa kaupallisuuteen perustuvia suhteita?

Alberto Acosta: Vain suurten pääomien haalimisen logiikalla toimivaa kaupallisuutta. Uskomme, että myös markkinat tulee pelastaa. Emme siis hylkää markkinoita sinänsä. Markkinat olivat läsnä amerikkalaisissa yhteiskunnissa jo ennen espanjalaisten tuloa. Markkinat ovat olleet läsnä jo ennen kapitalistista markkinataloutta.

Historioitsija Fernand Braudel on kirjoittanut markkinoiden pelastamisesta. Hän sanoo, että kapitalismi on salamyhkäinen vierailija, joka saapuu keskiyöllä ja ottaa haltuunsa markkinoiden institutionaalisen hallinnan. Jopa Raamatussa puhutaan markkinoista. Markkinat eivät ole spontaanisti syntynyt tuote, kuten uusliberalistit sanovat, vaan sosiaalisesti rakentunut luomus. Sillä haavaa olemme samaa mieltä kuin Karl Polanyi: markkinat voivat olla hyvä palvelija, mutta niistä ei ole hyväksi isännäksi koskaan.

Siispä uskomme, että keskusteluissa julkisesta ja yksityisestä, valtiosta ja markkinoista, on tarpeen laittaa markkinamekanismit toimimaan. Latinalaisessa Amerikassa tapahtuu jotain kiintoisaa: paikallisen tai monikansallisen pääoman edustajat vetoavat valtioon aina, kun markkinat eivät takaa heidän liikevoittojaan. Tästä kertovat muun muassa FOBAPROA ja ulkomaisen velan hallinta.

Latinalaisessa Amerikassa on vain kaksi maata, joilla ei ole kilpailua lisäävää lainsäädäntöä: Haiti ja Ecuador. Vaikka puhumme vapaista markkinoista, ei ole lakia joka kannustaisi kilpailuttamaan. Täällä et voi haastaa millään lailla monopolien käytäntöjä. Voit ainoastaan vedota Andien kansojen yhteisöön.

Vuonna 2002 uusliberaalin politiikan kuohuissa valmisteltiin laki kilpailusta. Sen luomiseen osallistuivat monet akateemiset tahot, CARE-säätiö Yhdysvalloista ja kaikki poliittiset puolueet. Vaikka laki hyväksyttiin, presidentti käytti siihen veto-oikeuttaan. Se johtui ennen kaikkea niistä yrittäjien luomista paineista, joita Quiton kauppakamari johti. Nämä sektorit eivät halunneet markkinoiden oikeasti toimivankaan.

Se on tämän maan todellisuutta. Osallistavan perustuslakiprosessin myötä olemme avanneet keskustelun toisenlaisista muodoista organisoitua tuottamaan. Valtionyritykset ovat yksi vaihtoehto, mutta niitä pitäisi johtaa selkeästi ja tarkasti, jotta ne todella toimisivat valtiollisina hankkeina. Petro-Ecuadorissa kuten Meksikon PEMEX:issä on paljon korruptiota, tiettyjen tahojen erityiskohtelua, tehottomuutta ja niiden epäselvä laillinen asema ei salli niiden toimia hyvin.

Olemme nostaneet pöydälle myös pohdinnat ei-valtiollisesta julkisesta sektorista. Kaikki, mikä liittyy sosiaaliseen hyvinvointiin, ei välttämättä ole valtiollista. Tässä suhteessa on olemassa jännitteitä presidentin kanssa, koska hän uskoo hyvinvointiin julkis-valtiollisena kysymyksenä. Kuitenkaan se ei ole niin, sillä turvallisuus on julkinen ei-valtiollinen ongelma.

Yksityisestä omistuksesta kuten muistakin talouden tekemisen tavoista on keskusteltu: yhdistystaloudesta, alkuperäiskansojen inspiroimasta yhteisötaloudesta ja osuuskuntatalouksista. Siksi ei ole vain yhtä riidanaihetta julkisen ja yksityisen välillä, vaan on monia tiloja, joissa käydään läpi näitä jännitteitä.

Monia näkemyksiä vallasta

Marco Aurelio García: Olette sitä mieltä, että Ecuadorissa on meneillään kansannousu tai ”kansalaisten vallankumous” kuten virallisesti sanotaan. Kansan voimaantumiseen ja sen vaatimuksiin viitataan jonakin, jonka eteen valtiokin ponnistelee, koska presidentti on sitoutunut näihin tunnuksiin. Mitä tapahtuu pitkällä aikavälillä? Tullaanko tämä potentiaali institutionalisoimaan puoluerakenteiden kautta? Näemme tällaisen kehityksen tapahtuvan Venezuelassa PSUV -puolueen kautta, mutta tämä valinta tarkoittaa alistumista edustuksellisen demokratian ja poliittisten virkojen logiikalle ja erottamaan toisistaan julkisen hallintokoneiston ja yhteiskunnalliset liikkeet. Kuinka siis näette tulevaisuuden suhteen sen mahdollisuuden, että tämä ”kansalaisten vallankumous” voisi kanavoitua vaalien tai puolueiden kautta? Missä määrin tämä voitaisiin välttää? Miten voisimme luoda pitkäikäisiä rakenteita ilman byrokratiaa tai puoluepolitiikan rajoituksia? Mitä mieltä olette zapatistien kansanvapautusarmeijan ideologiasta, jonka mukaan vallan virallistamista tärkeämpää on sen harjoittaminen käytännössä?

Alberto Acosta: Olemme keskellä syvien määrittelyjen prosessia. Monia asioita tuodaan esille uudessa perustuslaissa. Hallitus on avannut uudenlaisia tiloja muutokselle, mutta samaan aikaan on kehkeytymässä useita jännitteitä aiheuttavia ristiriitoja. Kaikki tämä liittyy johonkin, josta keskustelimme presidentti Correan kanssa jo vuonna 2004. Pohdimme, onko tarpeen hakeutua valtaan vai olisiko parempi rakentaa vaihtoehtoisia valtarakenteita. Olimme eri mieltä tästä kysymyksestä. Olen aina ollut sen kannalla, että on parempi rakentaa vaihtoehtoinen hegemonia kuin yrittää ryöstää Talvipalatsi.

Rafael Correa sanoi, että tämän hegemonisen vallan rakentamiseksi Talvipalatsi pitää ryöstää, koska se luo enemmän mahdollisuuksia. Hänen mukaansa pysyviä muutoksia voidaan tehdä vasta presidentiksi nimittämisen jälkeen. Meillä, jotka tulemme kauempaa vuosien takaa, on oma, ehkä käytännöllisempi visiomme. Tiesimme, ettei hallitusta muodosteta niinkään helposti. Vaalit ovat monimutkaisia, oligarkkien ryhmät kontrolloivat kaikkia vallan työkaluja asettaakseen omat ehtonsa ja siksi jopa hallituksesta käsin voidaan tehdä hyvin vähän. Uskoimme, ettemme eläisi nähdäksemme Talvipalatsin valtauksesta seuranneen vallankumouksen vaihtoehtoja. Correan ansiot ovat juuri tällä rintamalla. Hän antoi meille mahdollisuuden uskoa, että unelmamme muutoksesta voisivat kristallisoitua lyhyellä aikavälillä.

Sanoisin zapatistienkin keskustelun olevan läsnä Ecuadorissa. Kuten alikomentaja Marcos sanoi: valtaa ei tarvitse omistaa, vaan harjoittaa. Valtaa pitää olla rakentamassa jatkuvasti. Marcos sanoo, että valta on kuin vettä jota ei voi pidätellä käsissään, sillä se valuu pois sormien välistä. Ecuadorin alkuperäiskansojen liike, erityisesti CONAIE, on ottanut omakseen tämän ajattelun. Järjestö yrittää vaikuttaa poliittisen elämään oman organisointi- ja mobilisointivoimansa turvin, mutta silti he ovat yrittäneet päästä vallan kahvaan vaalienkin kautta yhä uudestaan.

Vallasta ja poliittisesta kyvykkyydestä on useita näkemyksiä. Esimerkiksi presidentti Correa ei hyväksy, että jollakin sosiaalisella liikkeellä voisi olla tasavertaista neuvotteluvaltaa, jos se ei ole saanut riittävää määrää ääniä vaaliuurnilla. Hän kohtelee välillä alentavasti intiaaniliikettä sanoessaan heille: ”mutta jos ette ole saaneet puolellenne edes kahta prosenttia äänestäjistä”. Hän ei ymmärrä, mutta on olemassa kaksi vallan ja sen ymmärtämisen logiikkaa. Näemme tämän heijastuvan myös Maan sopimuksessa (Acuerdo País), mikä on virallinen kansanliike (ei siis poliittinen puolue). Se ei kykene määrittelemään selkeästi tavoitteitaan. Eräät eivät halua muodostaa poliittista liikettä, vaan pitää yllä vaikutusvaltaansa aina vaalien yhteydessä. Mediat kuten monet muut tahot pitävät yllä tätä suurta promootiokoneistoa, joka levittää propagandaa säilyttääkseen muutoshengen elossa.

Toisaalta olemme me, jotka uskomme liikkeen rakentamiseen alhaalta ylöspäin. Emme halua täällä tapahtuvan samanlaista kehitystä kuin Venezuelassa, jossa hallitsijalle ei ole näkyvissä seuraajia. Hallitsijalta puuttuvat rakenteet, mutta nyt hän haluaa luoda yhden ainoan autoritäärisen, tiettyjä ryhmiä palvelevan ja ylhäältä käsin hallitsevan puolueen.

Olemme veitsenterällä. Joissakin asioissa olemme kulkeneet jo kohti autoritääristä rakennetta tavalla tai toisella. Tämä käy yhä selvemmäksi hallitsemisen vaikeuksien myötä. Kiihkeän intohimoisesti maastaan huolehtiva presidentti joutuu usein antamaan vastauksensa kovassa kiireessä. Olosuhteet ovat pakottaneet hänet vähentämään keskustelumahdollisuuksia ja neuvotteluja saman liikkeen ja hallituksen sisällä. Siksi presidenttiys piirtyy esiin yhä voimakkaammin, vaikka on tiettyjä asioita, jotka kertovat meidän liikkuvan oikeaan suuntaan: toisen poliittisen käytännön rakentaminen, toinen tapa järjestäytyä, toinen tapa antaa vastauksia.

Ecuadorin tapauksessa olemme näiden jännitteiden keskellä. Meillä on hallitus, joka tukee perustuslakia, mutta kun ilmaantuu konflikteja jostakin laista, kuten kaivoslaista, hallitus ei avaa ovea hyödyntämistalouden muuttamiselle. Kuitenkin kansanliikkeen perustavimpia tavoitteita oli luopua raaka-ainetaloudesta ja siirtyä öljyn jälkeiseen aikakauteen. Jännitteitä siis on, mutta niiden ymmärtäminen vaatii prosessin tarkastelemista. Correa syöksähti valtakunnanpolitiikkaan 2005, mutta vaikka hän on kyvykäs, johtamistaitoinen, älykäs ja sympaattinen, hänellä ei ole kokemusta puolue- tai ammattiyhdistystaisteluista tai sosiaalisista liikkeistä. Siksi voi sattua tilanteita, joissa hän läksyttää intiaaneja vaalimenestyksestä. Nämä puolestaan vastaavat, että johan presidentti sai 60 prosenttia äänistä. Hän voi siis sortua liian yksinkertaisiin tulkintoihin.

On otettava huomioon Maan sopimuksen sosiaalinen ja poliittinen koostumus: on ihmisiä vasemmalta, keskeltä ja oikealta. Tämä näkyy liikkeen johdossa, jolla ei ole samaa voimaa viedä läpi muutoksia. Siksi liikkeessä edetään näiden tilojen luomisen kautta, mikä saa tietysti aikaan jännitteitä.

Joissakin kysymyksissä kuten ulkomaisen velan jäädyttämisessä onnistutaan, vaikka päätökset pitäisivätkin sisällään joitakin käytännöllisiä tai toissijaisia virheitä. Toisaalta öljyn hallinnasta tai kaivoslaista ei ole vielä tehty selkeitä määritelmiä. Niin, ja eräs kiinnostava seikka liittyy Ecuadorin perinteisten puolueiden katoamiseen. Ainakin nyt näyttää siltä, että vanha puoluekratian kausi päättyi. Riittää, kun sanomme, etteivät vanhat puolueet osallistuneet viime vuoden syyskuun perustuslakiäänestykseen. Sen sijaan ryhmä, joka johti perustuslain vastaista kampanjaa, koostui kirkollisista toimijoista. Boliviassa tapahtui samoin. Venezuelassakin Chávezin oppositiota johdetaan äärioikeiston piispojen taholta. Nämä kirkonmiehet eivät ole vanhoillisia vain uskonnollisilla mittapuilla, vaan he kannattavat avoimesti uusliberalistisia käytäntöjä. Kuten Venezuelassa ja Boliviassa, perinteiset puolueet ovat Ecuadorissakin täydessä marginaalissa.

Toinen jännite-elementti virittyy, kun poliittiset liikkeet muuttuvat suureksi magneetiksi, jonka piirissä vanhojen puolueiden edustajat alkavat kierrellä. Monet heistä haluavat tulla uudelleen valituiksi poliittisiin virkoihin, mikä aiheuttaa hajaannusta. Vaikka puolueiden valtaa vastaan on taisteltu kansallisella tasolla, paikallisesti niillä on yhä tiettyä valtaa. Siksi samainen liike ajautuu erimielisyyksiin, jotka voivat johtaa todellisiin ongelmiin. Kootessamme ehdokaslistoja huhtikuun vaaleihin, jotka olivat tasavallan historian suurimmat, törmäsimme mielenkiintoiseen ilmiöön. Kansalaisten taisteluista, maaseudun kiistoista ja alkuperäiskansoista tulevat liikkeen aktivistit ja muut entisen opposition vastarintavoimat halusivatkin yhtäkkiä laittaa nimensä vaalilistaan, mikä sai heidät lopettamaan muut toimensa. Kaikki syvällisen poliittisen ja ideologisen vakaumuksen omaavat ihmiset tulivat välittömän vallan sokaisemiksi.

En usko, että olisimme Ecuadorissa matkalla jotakin puoluetta kohden, mutta en usko meidän toisaalta demokratisoivan paljon kansanliikettäkään. Vaikka huomaan nyt sen hyvän puolen, kuinka paljon liikkeen ehdokkaita valittiin virkoihinsa, olen huolissani presidenttiä ympäröivistä autoritäärisistä rakenteista. Hän on omaksumassa näkemystä itsestään poliittisen, kollektiivisen tahdon kantajana, joka yrittää tulkita kaiken hyvän ja huonon, koska ei ole muita osallistuvia tai demokraattisia rakenteita. Toisaalta häntä rajoittaa kokemattomuus samankaltaisista prosesseista. Tämä on eräs suurista ristiriidoista.

Kansalaisten osallistuminen kanavoitava

Marco Aurelio García: Mitä tapahtuu demokraattisten instituutioiden tasolla? Puhutte viidestä vallasta. Miten ne toimivat? Yleensähän puhutaan kolmesta vallasta.

Alberto Acosta: Olemme lähteneet siitä, ettemme aiokaan tehdä asioita jo olemassa olevalla tavalla. Siispä puhumme viidestä vallasta, jotka liittyvät Ecuadorin muutosprosessiin. Kolme tyypillistä valtarakennetta ovat toimeenpano- ja lainsäädäntövalta sekä oikeuslaitos. Näiden rakenteiden suhteen olemme etsineet toimivampaa ja harmonisempaa suhdetta toimeenpano- ja lainsäädäntövallan välillä. Olemme hiljattain erottaneet kolme presidenttiä, mikä vaikutti joka kerta perustuslakiin. Olin mukana näissä kolmessa muutosvaiheessa. Vaikka puolustan instituutioita ja demokratiaa, nämä prosessit vaikuttivat Ecuadorin julkiseen elämään. Vuoden 1998 perustuslaki loi presidentistä supertoimijan, millaista vaadittiin uusliberaalin politiikan läpiviemiseen. Koska lainsäätäjät kykenivät myös estämään presidentin toimet, nähtiin näiden vallankäyttäjien välillä vakavia ongelmia ja kiristämistä. Tietyllä hetkellä presidentti joutui lähtemään lainsäätäjien, sosiaalisten liikkeiden ja armeijan painostuksesta.

Siksi uudessa perustuslaissa linjattiin muutoksia näiden vallan muotojen keskinäiseen suhteeseen. Presidentti voi kerran toimikautensa aikana hajottaa kongressin, kunhan tietyt ehdot toteutuvat. Lainsäätäjien erotessa tulee järjestää uudet vaalit, joissa kongressin kokoonpano uudistetaan ja presidentin toimikauden jatkosta äänestetään. Lainsäätäjät voivat puolestaan kumota tasavallan presidentin toimikauden, sillä ehdolla että kongressi hajotetaan samanaikaisesti. Sisällytimme presidentin vallan hallintaan parlamentaarisemman rakenteen. Mitä siitä seuraa? En tiedä.

Sitten meillä on kansallinen oikeuslaitos, mutta lisäksi säädimme asetuksen perustuslaillisesta tuomioistuimesta, joka valvoo oikeusvaltion periaatteiden ja korkeimman lain toteutumista. Kaksi uutta valtarakennetta, joihin saimme inspiraation Meksikon mallista, ovat kytköksissä vaalien järjestämiseen. Entinen ylin vaalituomioistuin jaettiin kahtia yleiseen vaalitoimikuntaan, joka järjestää vaalit ja toisaalta vastausvelvolliseen vaalituomioistuimeen, joka on vastuussa vaalien oikeudellisten ongelmien ratkaisemisesta. Kummatkin toimijat harjoittavat valtaansa itsenäisesti. Tarkoituksena on taata läpinäkyvät ja osallistuvat vaalit.

Uusi valtarakenne tunnetaan kansanvaltana (Poder Ciudadano), jota pidän riskialttiina mutta hyvin mielenkiintoisena ehdotuksena. Helpotimme aiemmin mainittujen periaatteiden mukaisesti kansalaisten osallistumista julkisella sektorilla. Kansalaiset voivat nyt kontrolloida korruptiota ja taistella sitä vastaan. Kaikki toimijat alistuvat tälle kansalaisten vallan logiikalle.

Olen rehellinen sinulle, sillä kaikki tämä luo hyviä ja huonoja odotuksia. Jos kansalaisten osallistuminen pystytään kanavoimaan, toteutuvat hyvät ehdotukset. Kansalaisten ei tulisi kuitenkaan tahallisesti pyrkiä heikentämään poliittista valtaa tai demokratiaa. Huonot ehdotukset voivat johtaa epäonnistumiseen, jos osallistuvat kansalaiset tulevat hallituksesta riippumattomista järjestöistä tai jos on olemassa jokin virallinen liike edustajanpaikkojen täyttämiseksi tai vielä pahempaa, jos valtion logiikka voittaa. Mikään ei kuitenkaan pysty lopettamaan kansalaisten halua etsiä osallistumismahdollisuuksiaan. Ecuadorin tapauksessa niin tapahtuisi ilman perustuslakiakin ja ilman kansanvaltarakennetta. Kansa haluaa puuttua julkiseen elämään.

Marco Aurelio García: Hajotettiinko lakia säätänyt kongressi Correan vallannousun yhteydessä?

Alberto Acosta: Hajotettiin.

Marco Aurelio García: Olivatko edelliset lainsäätäjät entisen perustuslakikomitean jäseniä, joita kierrätettiin kongressissa?

Alberto Acosta: Kyseessä oli vähälukuisemmaksi tehty perustuslakikomitea. 130 edustajasta 76 jäi hoitamaan hallintoa väliaikaisesti huhtikuun vaaleihin saakka. Uudet valtiopäivät aloittivat toimintansa toukokuussa.

Marco Aurelio García: Montako jäsentä muodostaa valtiopäivät?

Alberto Acosta: 130.

Uusi ulkopolitiikka

Marco Aurelio García: Entäpä ulkopolitiikka nyt kriisin olosuhteissa? Nythän on kiireellisempää hallita suunnitelma B tai C. Teillähän on se etu, että olette lähellä Venezuelan hallitusta, Etelän pankin aloitetta ja voitte lähentyä jopa MERCOSUR:ia. Voitte siis piiloutua myrskyltä, kun taas me emme Meksikossa voi löytää suojaisaa paikkaa mistään. Siksi myrsky vie meidät mennessään.

Alberto Acosta: Myrsky lyö meidätkin lyttyyn pahasti. Vakava kriisi osuu meihin ennen kaikkea dollaritalouden kautta. Meksikossa voitte vielä keinotella valuutoilla tai vaihtokursseilla. Olen lukenut joistakin presidentti Calderónin toimista, joista monet ovat meille mahdottomia toteuttaa. Emme voi enää esimerkiksi alentaa rahan arvoa tai vaikuttaa valuuttakursseihin.

Kuitenkin mielestäni on tärkeää huomata, kuinka ulkopolitiikan hallinta on tyystin erilaista verrattuna aiempiin hallituksiin. Enää emme elä verisiteiden aikakautta Yhdysvaltojen kanssa tai ole heidän parhaimpia liittolaisiaan. Ecuadorin entinen presidentti Lucio Gutiérrez, joka nousi valtaan 15.1.2003, riensi jo 31. päiväksi samaista tammikuuta Washingtoniin julistautuakseen Yhdysvaltojen liittolaiseksi silloisen Irakin sodan aattona. Enää ei kuitenkaan ole niin, sillä nyt meillä on kansallisia tarpeita kuunteleva hallitus, joka pitää kansallista itsemääräämisoikeutta ensisijaisena. Hallitus ei enää hyväksy jenkkiliittolaisen roolia Kolumbian konfliktissa tai alistu Kolumbia-suunnitelman vaatimuksiin. Osallistuminen näihin projekteihin on johtanut välien huononemiseen naapurimme kanssa Kolumbian Ecuadorin puolelle tekemän rajaloukkauksen jälkeen.

Siispä meillä on hallitus, joka pyrkii tiivistämään suhteitaan naapurimaihinsa. Aikaisemmin Ecuadorin hallitukset tekivät ensimmäisen valtiovierailunsa Yhdysvaltoihin. Jopa valtionvarainministerit hyväksytettiin Washingtonissa ja Wall Streetillä ennen heidän esittelemistään kansalaisille. Nyt emme enää kyselleet mitään. Presidentti esitteli haluamansa hallituksen ja piste. Tämä on tärkeää. Suhteemme Venezuelaan, Boliviaan, Argentiinaan, Chileen, Uruguayhin ja Paraguayhin ovat sujuvia. Brasilian kanssa on ollut ongelmia, mutta suhde on hyvällä tasolla.

Ecuador ei halunnut solmia vapaakauppasopimusta Yhdysvaltojen kanssa, vaan sulkea pois tämän vaihtoehdon. Tämä oli eräs meidän ehdotuksistamme, jota presidentti Correa tuki. Hallitus etsii toisenlaisia liittolaisia. Presidentti meni Iraniin keskustellakseen paikallisen hallituksen kanssa. Hän puhui myös Libyan ja muiden hallitusten kanssa. Perinteisten ryhmien mukaan olemme sulkemassa ovet Yhdysvaltoihin eikä Iran kuitenkaan osta kaikkea. Kyseessä ovat ahdasmieliset katsaukset, koska tällainen suunsoitto ei sovi edes liikemiehille. Kauppias myy sille, joka ostaa.

On selvää, että Latinalaisen Amerikan maat ovat parhaillaan yhdentymiskehitystä suosivassa virtauksessa. Venezuela, Bolivia ja Ecuador ovat pieni ryhmä, vaikka eivät ne ole kaikessa samanlaisia. Olisi suuri virhe verrata Correaa Cháveziin tai Evoon, mutta maillamme on yhteisiä intressejä. Laajemmassa ryhmässä mukaan voidaan laskea Tabaré, Fernando Lugo, Kirchnerit ja Lula, sillä heidän hallituksensa ovat ymmärtäneet, että uusliberaali politiikka on taakse jäänyttä aikaa. Sivua on käännettävä, sillä tämä malli on epäonnistunut. Emme ole kuitenkaan tekemässä muutosta yhdessä yössä vaan vähitellen. Uusliberalismi roikkuu vielä lahkeissamme. Hallitukset etsivät integraatiota, mutta kiinnostavista ideoista, kuten Etelän pankista tai paikallisrahoista huolimatta ehdotukset ovat yhä enemmän puheenparsia kuin todellisuutta. Kaipaamme vastauksia kiireellisesti.

Marco Aurelio García: Myös Chávez on puhunut Etelän pankin ohella Yhdysvalloista riippumattomasta kehityspankista, joka voisi toimia valuuttoja tasapainottavana rahastona.

Alberto Acosta: Ideathan ovat kiinnostavia alueellisella tasolla, jopa energiafuusiot, mutta vielä ei ole riittävää poliittista tahtoa tai päättäväisyyttä tehdä niistä totta. Valtiot eivät ole vielä ratkoneet ongelmiaan. Olemme pyöritelleet Etelän pankkia jo yli vuoden päivät ja presidentti Correa on ollut eräs aloitteen aktiivisimmista edistäjistä. Hän on tehnyt pankin eteen paljon enemmän kuin Chávez, jonka projektit ovat yhteistyötä eivätkä liity suoraan integraatiohankkeisiin.

Armeijan rooli määritellään uudelleen 

Marco Aurelio García: Haluan tehdä erään kysymyksen armeijan roolista. Muistan, kuinka muutama päivä presidentti Correan valtaannousun jälkeen tapahtui onnettomuus, jossa vasta puolustusministeriksi nimitetty Guadalupe Larriva kuoli. Sitten maaliskuun ensimmäisenä päivänä 2008, kun Kolumbia hyökkäsi Ecuadoriin, Correa ilmoitti tiedustelupalveluun tehdystä soluttautumisesta. Hän puhui ihmisistä, jotka toimivat omaa maataan vastaan auttaakseen ulkomaisia asevoimia. Tämä aiheuttaa minussa levottomuutta siviilien ja armeijan välisestä suhteesta, joka ei välttämättä ole tarpeeksi vahva tukeakseen projektia, joka haastaa vaikutusvaltaisimpien maiden edut. Miten hallitus hoitaa suhteensa asevoimiin?

Alberto Acosta: Välit ovat riittävän sujuvat, vaikka jotkut teemat alkavat muodostua konflikteiksi. Koska olemme lähellä asevoimia, tarkoituksena on ammatillistaa armeija ja pelastaa se CIA:lta, joka on kontrolloinut tärkeitä puolustusvoimien osia. Ehkäpä hallitukselta on kuitenkin puuttunut jonkin verran tietoa ja käytännön kokemusta suhteessaan armeijaan. Yli vuosi sitten vallitsi jännitteitä asevoimien johdon välillä, sillä toimeenpanovallan taholta yritettiin vaikuttaa tarpeettomasti joidenkin viranomaisten arviointiin, mistä armeija ei pidä.

Sotilaat ovat olleet tuomareina kansallisessa poliittisessa elämässä. Heille jopa annettiin titteli ”demokratian takeena” aiemmassa perustuslaissa. He toimivatkin tasapainottavana voimana Bucaramin, Mahuadin ja Gutiérrezin jättäessä presidentin virkansa.

Voit tehdä kaikki kuviteltavat tutkimukset ja ymmärtää hyvinkin alkuperäiskansojen, sosiaalisten liikkeiden ja kansalaisten roolin muutoksessa, mutta loppujen lopuksi sotilaat päättivät poliittisen elämän kohtalonkysymyksistä kuten siitä, ketkä jäivät ja ketkä lähtivät.

Uudessa perustuslaissa sotilaat eivät enää ole lainvartijoita, heillä ei enää ole tuota tehtävää. Hallitus on yrittänyt sisällyttää enemmän järkiperäisyyttä armeijaan kuten muihinkin valtiollisiin toimijoihin. Jotkut byrokraattiset ryhmät ovat nauttineet suuresta määrästä etuoikeuksia, joten etuuksien normaalistaminen on aiheuttanut närää näissä virkamiehissä kuten keskuspankin eläkkeensaajissa tai entisissä armeijan työntekijöissä. Etuuksien sanotaan olevan ansaittuja, eikä silloin tyydytä niiden huonontamiseen hetkessä. Siinä mielessä on siis pahoinvointia.

Lisäksi arvioimme sitä, mitkä yritykset jäävät armeijan haltuun. Sotilaat ovat osallistuneet aktiivisesti Ecuadorin valtion rakentamiseen. Vaikka valtionyrityksiä ei olekaan kovin montaa, sotilailla on niistä hallussaan joitakin, eivätkä ne kaikki liity maanpuolustukseen. Sotilaat loivat valtion sisälle oman valtionsa, joka ulottui aina sosiaaliturvasta ja sairaaloista yritysmaailmaan sekä eturakenteisiin. Monet näistä eduista saivat alkunsa 70-luvun diktatuurien aikana. Kuitenkin ne lujittuivat sodassa Perua vastaan 1995. Sotilaat nousivat esiin kuin konfliktin suurina näyttelijöinä taisteluissa, joissa pystyimme ensimmäistä kertaa haastamaan Perun sotilaallisessa mielessä. Maine kuitenkin kului loppuun vuoden 2000 vallankaappauksessa, jolloin Mahuadin presidenttikausi lopetettiin. Nyt kansanliikkeemme Maan sopimus pyrkii tekemään armeijasta ammattimaisemman.

On erikoista, kuinka juuri tämä hallitus on yrittänyt modernisoida puolustusvoimia ja ostaa uusia aseita. Lama tietysti vaikeuttaa satojen miljoonien dollarien suuruisiksi suunniteltujen aseostojen toteutumista. Vielä erikoisempaa on se, että tämänhetkinen puolustusministeri Javier Ponce on runoilija ja entinen pasifisti sekä Correan ystävä. Silti hän on tekemässä historiamme suurimpia lentokone-, tankki- ja tutkaostoja. Tämä hallitus tutkii myös menneiden aikojen rikoksia ja mielivaltaisuuksia, mikä tarkoittaa, ettei suhde armeijaan ole helppo.

Toisissa olosuhteissa varoittaisin siitä, että tällä rintamalla voi tapahtua jotakin, mutta en näe sitä uhkaa. Silti maassamme ei voi koskaan tietää, mitä tapahtuu seuraavana päivänä.

Talousnäkymät synkkiä 

Marco Aurelio García: Mieleeni juolahti eräs tekninen kysymys dollarisaatiosta. Millainen suhde teillä on seteleiden toimittajaan?

Alberto Acosta: Ostamme setelit, koska mitään virallista suhdetta ei ole. Olemme sopineet vain rahapaperin lähettämisestä dollarisaation helpottamiseksi. Dollarisaatio on yksisuuntaista, millä ei ole mitään tekemistä rahaliiton kanssa. Meille ei kerrota mitään etukäteen vaikkapa korkojen laskemisesta. Saamme uutiset median kautta kuten muutkin. Jos valtiovarainministeri herää myöhään, hän on viimeinen, joka saa tiedon.

Marco Aurelio García: Mitä voitte sanoa öljytulojen laskemisesta?

Alberto Acosta: Toivon, ettei tulossa ole massiivista kriisiä. Mitä tulee talouteen, toivon Jumalan valitsevan joukostaan uskovaiset ja ei-uskovaiset.

Aihe on varsin keskeinen, sillä tulomme kertyvät öljynviennistä, rahalähetyksistä, ulkomaisista luotoista ja sijoituksista. Öljystä ja rahalähetyksistä sekä muusta viennistä saatavat tulot ovat tyrehtymässä. Ulkomaisia luottoja ei ole enää ollutkaan, mutta nyt niitä ei edes voisi olla velanmaksun jäädyttämisen jälkeen. Ulkomaisia investointeja on ollut aina vähän, sillä Ecuador ei ole koskaan näyttäytynyt kovinkaan vetovoimaisena sijoituskohteena.

Ongelma on siinä, että dollari on viime kuukausina saanut takaisin arvoaan. Vaikka sen arvonlasku tapahtui vuosien mittaan, oli toipuminen paradoksaalisesti kuukausien kysymys. Tämä selittyy Intian ja Kiinan suurilla dollarivarannoilla. Nämä maat eivät halua dollarin menettävän arvoaan ainakaan ennen kuin he sijoittavat valuutat luonnonvaroihin.

Kyseessä voi olla kuolettava ansa koko Ecuadorin taloudelle: tulot putoavat ja dollari vahvistuu. Menetämme siis kilpailukykyämme, koska meillä on vähemmän ostovoimaa.

Työskentelemme jo muutamien ideoiden parissa, sillä tiedämme, että tämän ansan laukaiseminen voi olla vaikeaa. Aihe on poliittisesti tulenarka, koska kansa valittaa, mutta hallitus ei aio luopua dollarisaatiosta. Tosiasiassa hallitus ei voi päättää asiasta, vaan meidät voidaan erottaa dollarisaatiosta hyvin ikävällä tavalla. Tällaiset tapahtumat voisivat johtaa hyvin vakaviin ongelmiin Ecuadorissa, mutta olen jo puhumassa ohi suuni.

Marco Aurelio García: Olen hyvin kiitollinen tästä haastattelusta, tohtori Acosta.

 

Alkuperäinen haastattelu ja editointi: Marco Aurelio García.

Käännös ja editointi: Sami Laaksonen

Mainokset

Kommentointi on suljettu.