Fidel mietiskelee: Taistelu on tuskin alkanutkaan

Posted: 31.5.09 in +Kuuba, +Venezuela

Kuuban ex-presidentti Fidel Castro Ruz julkaisee säännöllisesti arvioitaan maailmanpolitiikasta, erityisesti Latinalaisen Amerikan asioista. Tässä mietiskelyssään hän arvioi Venezuelan uudistusprosessia sekä presidentti Hugo Chavezin työtä ja persoonaa.

”Hallitukset voivat vaihtua, mutta ne välineet, joilla he muuttivat meidät siirtomaiksi, ovat edelleen samat.

Yhtä USA:n presidenttiä kohden, jolla oli eettisyyden tajua, viimeisen 28 vuoden aikana olemme joutuneet pärjäämään kolmen kanssa, jotka suorittivat kansanmurhia ja neljännen, joka kansainvälisti saartorenkaan.

Amerikan valtioiden yhteisö OAS oli väline noissa rikoksissa. Ainoastaan sen kallis byrokraattinen koneisto enää tänään ottaa vakavasti IACHR:n (Inter American Commission for Human Rights, OAS:n ihmisoikeuskomissio) sopimukset. Meidän kansamme oli viimeisenä espanjalainen siirtomaa neljän vuosisadan miehityksen jälkeen ja ensimmäinen, joka vapautti itsensä Yhdysvaltojen dominanssista, jota kesti yli kuusi vuosikymmentä.

Vapauden hinta on kovin kallis, ja on välttämätöntä joko elää ilman sitä tai ostaa se sillä kovalla hinnalla, meidän itsenäisyytemme apostoli opetti meille. Kuuba kunnioittaa Latinalaisen Amerikan ja Karibian alueen sisarvaltioittensa hallitusten mielipiteitä, mutta ei halua olla osa tuota instituutiota.

Daniel Ortega, joka piti urhoollisen ja historiallisen puheen Port of Spainissa, selitti kuubalaisille että itsenäiset Afrikan valtiot eivät kutsuneet entisiä eurooppalaisia siirtomaavaltoja osallistumaan Afrikan yhteisöön. Se on asenne, joka ansaitsee huomiota.

OAS ei estänyt Reagania läväyttämästä likaista sotaansa hänen (Ortegan) kansaansa vastaan, miinoittamasta heidän satamiaan, tukeutumasta huumekauppaan sodan aseistuksen hankkimiseksi, jossa sodassa tappoi, vammautti tai vaikeasti haavoitti kymmeniätuhansia nuoria ihmisiä niinkin pienessä maassa kuin on Nicaragua.

Mitä OAS teki tuota maata suojellakseen? Mitä se teki estääkseen invaasion Dominikaaniseen tasavaltaan, satojen tuhansien ihmisten murhan ja katoamiset Guatemalassa, ilmaiskut, huomattavien uskonnollisten henkilöitten salamurhat, ihmisjoukkoihin kohdistuneen väkivallan, Grenadan ja Panaman invaasiot, Chilen vallankaappauksen, kidutukset ja katoamiset siellä, kuten Argentiinassa, Uruguayssa, Paraguayssa ja muualla? Syyttikö se ikinä Yhdysvaltoja? Mikä on sen historiallinen arvio noista tapahtumista?

Eilen, lauantaina, Granma julkaisi kirjoitukseni IACHR:n Kuuban vastaisesta sopimuksesta. Myöhemmin tulin uteliaaksi ja halusin tarkistaa millaisen kannan se oli ottanut Venezuelaa vastaan. Se oli suurin piirtein samaa roskaa.

Bolivaarisen vallankumouksen valtaanpääsy oli erilainen kuin Kuubassa. Meidän maassamme poliittisen prosessin oli äkillisesti keskeyttänyt ovela sotilaallinen vallankaappaus, jota USA tuki, maaliskuun 10 päivänä 1952, vain muutamaa viikkoa ennen vaaleja, joiden piti olla sen vuoden kesäkuun 1 päivänä. Jälleen kerran Kuubassa kansalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin alistua. Mutta kuubalaiset ryhtyivät uuteen taisteluun, jonka tulos oli hyvin toisenlainen. Lähes seitsemän vuotta myöhemmin vallankumous ensi kertaa historiassamme voitti.

Minimaalisella aseistuksella – yli 90 prosenttia käytetyistä aseista riistettiin viholliselta 25 kuukauden taistelun aikana, jota kansa tuki – ja viime offensiivina vallankumouksellinen lakkoliike, vallankumoustaistelijat romahduttivat diktatuurin ja ottivat haltuunsa koko sen aseistuksen ja valtakeskukset. Voitollisesta vallankumouksesta tuli lainlaatija, kuten monena muunakin aikana historiassa.

Näin ei ollut laita Venezuelassa. Chavez, vallankumouksellinen sotilas kuten pallonpuoliskollamme monet, nousi valtaan porvarillisen perustuslain puitteissa, 5 tasavallan liikkeen johtajana, liittoutuneena muiden vasemmistolaisten voimien kanssa. Vallankumous ja sen välineistö oli vielä luotava. Jos sotilaallinen kansannousu, jota hän johti, olisi ollut voitokas, Venezuelan vallankumous olisi mahdollisesti saattanut joutua aivan erilaiselle uralle. Näin ollen hän tyytyi olemassa oleviin laillisiin säännöksiin, jotka olivat ulottuvillaan, ensisijaisena taisteluvälineenä. Hän kehitti tavan kuulostella kansaa niin usein kuin se oli välttämätöntä. Hän alisti uuden perustuslain yleisellä kansanäänestyksellä hyväksyttäväksi. Ei kestänyt kauankaan ennen kuin hän tiedosti imperialismin ja sen oligarkkisten liittolaisten metodit anastaa uudelleen valta ja pitää siitä kiinni.

Vallankaappaus 11. huhtikuuta 2002 oli vastavallankumouksen vastaus. Kansa reagoi ja palautti hänet uudelleen valtaan, kun hän eristettynä ja vailla yhteyksiä oli juuri joutumassa oikeiston eliminoimaksi heidän yrittäessään pakottaa häntä allekirjoittamaan eronneensa.

Hän ei alistunut, hän vastusti siihen asti, kunnes Venezuelan laivastosotilaat itse vapauttivat hänet ja ilmavoimien helikopteri vei hänet takaisin Mirafloresin palatsiin, jonka kansa oli vallannut Fuerte Tiunan armeijaosaston sotilaiden avulla, jotka nousivat vallankaappausta vastaan.

Tuolloin ajattelin, että hänen politiikkansa muuttuisi radikaalimmaksi; mutta yhtenäisyyden ja rauhan takia tuolla kaikkein voimallisimmalla ja eniten tukea nauttineella hetkellään, hän toimi jalomielisesti ja keskusteli vastustajiensa kanssa pyrkien yhteistyöhön.

Imperialistien ja sen liittolaisten vastaus hänen asenteeseensa oli öljyteollisuuden lakko. Ehkä yksi kaikkein loistavimpia taisteluja mitä hän silloin kävi, oli se miten hän pystyi toimittamaan öljyä Venezuelan kansalle.

Olimme puhuneet monta kertaa sen jälkeen kun hän vieraili Kuubassa 1994, ja puhuimme Havannan yliopistolla. Hän oli aidosti vallankumouksellinen mies. Sitä mukaa kun hänen tietoisuutensa kasvoi Venezuelan yhteiskunnassa rehottavista epäoikeudenmukaisuuksista, hänen ajattelunsa syveni, kunnes hän päätyi vakaumukseen, ettei Venezuelalla ollut muuta vaihtoehtoa kuin radikaali ja täydellinen muutos.

Hän tuntee pienintä yksityiskohtaa myöten Vapauttajan (Simon Bolivarin) ajatukset, joita hän syvästi ihailee.

Hänen vastustajansa tietävät, ettei ole helppoa voittaa sinnikästä miestä, joka ei lepää minuuttiakaan. He voivat harkita hänen tappamistaan, mutta sekä sisäiset että ulkoiset viholliset tietävät, mitä se merkitsisi heidän etujensa kannalta. Älyttömiä hulluja ja fanaatikkoja voi tietysti olla, mutta sellaisen vaaran varalta ei ole suojassa kukaan johtaja, eivät kansat, ei ihmiskunta.

Objektiiviselta kannalta Chavez on tänään mahtava kapitalistisen tuotantosysteemin ja imperialismin vastustaja. Hänestä on tullut todellinen asiantuntija monissa perustavanlaatuisissa inhimillisen yhteiskunnan ongelmissa.

Olen nähnyt hänet viime päivinä, kun hän vihki käyttöön tusinoittain uusia terveyskeskustiloja. Hän on vaikuttava. Hän arvostelee voimallisesti sitä, miten toimi esimerkiksi sellainen elintärkeä palvelu kuin hemodialyysi, joka palvelu oli yksityisten keskusten käsissä, vaikka valtion maksamana. Köyhät olivat tuomittuja kuolemaan, ellei heillä ollut varaa maksaa. Näin tapahtui myös monen muun palvelun kohdalla; nyt nuo palvelut ovat saatavilla uusissa tiloissa, joihin on asennettu kaikkein nykyaikaisimmat välineistöt.

Hän käsittelee mestarillisesti pienimmätkin yksityiskohdat kansallisessa tuotannossa ja sosiaalipalveluissa. Hän hallitsee maansa tarvitseman sosialismin teorian ja käytännön, ja hän pyrkii kohti syvimpiä vakaumuksiaan. Hän määrittelee kapitalismin sellaisena kuin se on: hän ei piirrä karikatyyrejä, hän esittelee röntgenkuvia ja järjestelmän luomia kuvia.

Se näyttää oudon ja inhottavan yhdistelmän inhimillisen työn muotojen riistoa: epäoikeudenmukaisen, epätasa-arvoisen ja sattumanvaraisen. Hän ei ainoastaan puhu työläisistä, hän näyttää heitä televisiossa tuottamassa omilla käsillään, esittämässä tarmoaan, osaamistaan, älykkyyttään, luomassa oleellisia tarvikkeita tai palveluita ihmisille. Hän kyselee heiltä heidän lapsistaan, heidän perheistään, vaimostaan tai miehestään, lähisukulaisistaan, missä he asuvat, mitä he opiskelevat, mitä tekevät itsensä kehittämiseksi, iästään, palkastaan, tulevasta eläkkeestään, niistä groteskeista valheista joita imperialistit ja kapitalistit omaisuudesta levittävät. Hän esittelee sairaaloita, kouluja, tehtaita, poikia ja tyttöjä, hän tarjoaa yksityiskohtia tehtaista, joita Venezuelassa rakennetaan, mekanismeista, työllisyyslukujen kasvusta, luonnonvaroista, suunnitelmista, karttoja ja uutisia viimeisimmästä luonnonkaasuesiintymälöydöstä. Äskettäisen kongressin hyväksymän toimenpiteen: lain joka kansallistaa 60 avainyhtiötä, jotka joka vuosi tarjoavat palveluitaan PDVSA:lle, valtion öljy-yhtiölle, yli 8 miljardin dollarin hinnalla. Ne eivät olleet yksityistä omaisuutta, vaan Venezuelan neoliberalististen hallitusten luomia varoilla, jotka kuuluivat PDVSA:lle.

En ole koskaan nähnyt idean muuntuvan niin selkeästi kuviksi ja välittyvän television kautta. Chavezilla ei vain ole ainoalaatuinen kyky käsittää ja välittää prosessien sisintä olemusta; hänellä on myös etuoikeutettu muisti; hän tuskin unohtaa sanaa, lausetta, säettä, sävelmää; hän yhdistelee sanoja niin että ne ilmaisevat uusia käsitteitä. Hän puhuu sosialismista joka pyrkii oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon; niin kauan kuin kulttuurikolonialismi elää ihmisten aivoissa, ei vanha koskaan kuole eikä uusi koskaan synny.’ Hän yhdistelee kaunopuheisia säkeitä ja sanontoja artikkeleissa ja kirjeissä. Ennen kaikkea, hän on osoittanut että on poliittinen johtaja, joka pystyy luomaan puolueen Venezuelaan, lakkaamatta siirtäen vallankumouksellisia ideoita seuraajilleen ja kasvattaen heitä poliittisesti.

Eniten seurasin kansallistettujen yhtiölaivojen kapteenien ja muiden miehistöjäsenten kasvoja; heidän sanansa heijastivat sisäistä ylpeyttä, kiitollisuutta tunnustuksesta, turvallisuudentunnetta tulevaisuuteen; riemukkaiden nuorten taloustieteen opiskelijoiden kasvoja, jotka nimesivät hänet ’promootion kummisedäksi’ opintojensa päätöstilaisuudessa, kun hän kertoi heille että yli 400 heistä tarvitaan muuttamaan Argentiinaan, valmiina työskentelemään 200 uuden tehtaan johtamisessa, sen maan kanssa tehdyn ohjelman mukaisesti, ja että heidät lähetetään sinne kurssien päätyttyä perehtymään tuotantoprosesseihin.

Ramonet oli hänen kanssaan; hän oli hämmästynyt Chavezin työstä. Kun me noin kahdeksan vuotta sitten aloimme vallankumouksellisen yhteistyömme Venezuelan kanssa, hän oli Vallankumouspalatsissa ja esitti minulle satoja kysymyksiä. Kirjailija tuntee tämän aiheen, ja haravoi aivojaan yrittäessään arvailla, mitä tulisi kapitalistisen tuotantosysteemin sijalle. Venezuelan kokeilu tulee varmaan täysin yllättämään hänet. Minä olen todistanut ainoalaatuista ponnistelua siihen suuntaan. Se on ideoitten taistelu, jonka vastustaja on hävinnyt ennakkoon, koska heillä ei ole mitään tarjottavaa ihmiskunnalle.

Ei ihme, että OAS tekopyhästi yrittää esittää hänet ilmaisuvapauden ja demokratian vihollisena. Lähes puoli vuosisataa on kulunut siitä, kun nuo säröiset ja tekopyhät aseet valjastettiin Kuuban kansan vakautta vastaan. Tänään Venezuela ei ole yksin, ja sillä on 200 vuoden poikkeuksellisen isänmaallisen historian kokemus puolellaan.

Se on taistelu, joka vasta juuri on alkanut pallonpuoliskollamme.”

 

Fidel Castro Ruz

10.5.2009

Suomennos: Rauni Salminen

Mainokset

Kommentointi on suljettu.