Bolivaarisesta vallankumouksesta

Posted: 4.9.07 in +Venezuela

Valtaosa Latinalaisen Amerikan maista kukisti siirtomaavallan, valloitti valtiollisen itsenäisyyden ja lähti kapitalistiselle kehitystielle jo 1800-luvun alussa. Tämän jälkeen niiden yhteiskunnallisen kehityksen jarruina ovat toimineet maan-omistusolosuhteet, usein toistuvat sisällissodat ja teollistumisen hitaus sekä USA:n taholta tapahtunut taloudellinen, poliittinen ja sotilaallinen sekaantuminen niiden sisäisiin asioihin.

[Teksti: Matti Laitinen]

Latinalaisen Amerikan ongelmat

Lähes kaikille Latinalaisen Amerikan maille on ominaista iso köyhyysongelma, jättiläismäinen ulkomaanvelka, alkuperäiskansojen heikko asema, mittavat luonnonvarat (Etelä-Amerikka) ja poliittisen eliitin korruptoituneisuus sekä taloudellisen vallan keskittyminen pienelle eurooppalaisperäiselle etniselle eliitille.

YK:n inhimillisen kehityksen indeksillä (HDI) mitattuna näiden maiden sijoitus maailmantilastossa vaihteli v. 2005 seuraavasti: Argentiina 34 ja Guatemala 117 (Kuuba 52, Venezuela 75 ja Bolivia 113). Lisäksi osa näiden valtioiden armeijoiden ja kirkon johdosta tukee tällaista epäoikeudenmukaista todellisuutta. Useimpien maiden luonnonvaroista saatavat tulot kuluvat valtiollisten velkojen maksuun ja osa niistä kulkeutuu lahjuksia ottavien poliitikkojen taskuun. Useimmat Latinalaisen Amerikan kansat ovat lisäksi USA-johtoisen uusliberalistisen sosiaali- ja talouspolitiikan uhreja.

USA:n merkitys Latinalaisessa Amerikassa

Yhdysvaltain nykyisen supervalta-aseman syntymisen edellytyksenä on ollut alkuperäiskansojen maaomaisuuden valloitus ja niiden luonnonvarojen ryöstö ja kansanmurhat sekä muualta tuotujen kansojen orjuuttaminen omaksi halvaksi työvoimaksi ja rasistisen yhteiskunnan synnyttäminen näin luodun järjestelmän vakiinnuttamiseksi ja ylläpitämiseksi. USA imperialistinen historia on ollut tämän jälkeen saman politiikan jatkamista koko maailman mitassa laajennetuin keinoin. USA:n valtiollisen herruuden ja ”amerikkalaisen elämäntavan” ylläpitämiselle on ollut aina välttämätöntä mahdollisimman vapaa pääsy käsiksi maailman luonnonvaroihin ja markkinoihin. Tämän olemassaolonsa perusehdon se on valmis turvaamaan aina tarvittaessa sotilasmahtinsa avulla.

Monroen oppi

Presidentti James Monroe julisti 2.12.1823 Kongressissa. ”Jokaisen muiden valtojen yrityksen laajentaa merkitystään jossakin tämän pallonpuoliskon osassa katsomme rauhalle ja meidän turvallisuudellemme vaaraksi”.

Monroe-opin mukaan USA:n kansallinen turvallisuus käy aina kaiken muun edellä ja oikeuttaa kuten olemme havainneet lähes kaiken mahdollisen.

Manifest Destinity

Vuonna 1845 John O’Sullivan käytti sanaa Manifest Destiny – kutsumuskohtalo artikkelissaan Annexation – Hal-tuunotto tai Liittäminen, jossa hän vaatii Teksasin liittämistä Yhdysvaltoihin. Kutsumuskohtalo oikeutti yhdysvaltalaiset ottamaan vastuun intiaaneista sekä ottamaan haltuun heidän maansa, metsänsä ja mineraalirikkautensa. Kutsumus-kohtalosta tuli osa yhdysvaltalaisten isänmaallisuutta, kirjallisuutta ja politiikkaa. Jumalan valitsema yhdysvaltain kansa pyrki hallitsemaan koko Amerikkaa ja myöhemmin koko maailmaa.

Trumanin oppi

Kylmän sodan kunniaksi USA perusti Panaman kanavavyöhykkeelle v. 1946 sotilasakatemian, jossa koulutettiin diktaattoreita, tappajia ja kiduttajia koko Latinalaisen Amerikan tarpeeseen. USA:n keskustiedustelutoimisto CIA perustettiin v. 1947 nojautuen kansallista turvallisuutta koskevaan lakiin. Samaan aikaan presidentti Harry Truman julkaisi kuuluisan oppinsa: ”Uskon, että USA:n politiikan on pyrittävä tukemaan kaikkia vapaita kansoja, jotka vastustavat aseellisten vähemmistöjen pyrkimyksiä alistaa nämä kansat tai painostaa niitä ulkoapäin.”

Myöhempi käytäntö ja historiankirjoitus on osoittanut, että nämä ”vapaat kansat” ovat tarkoittaneet jenkkimyönteisiä kansoja ja ”aseelliset vähemmistöt” ovat edustaneet vasemmistolaisia kansallisia vapautusliikkeitä. USA onnistui vetä-mään Latinalaisen Amerikan maat vaikutuspiiriinsä entistä tiukemmin niiden liittyessä v. 1948 perustetun OAS:n jäsenvaltioiksi. Järjestön pääsihteeriksi on ollut tapana valita USA:n kannattama ehdokas. Nykyinen on poikkeus.

Vuonna 1982 USA perusti elitistisen organisaation nimeltä ”Inter-American Dialogue” eli IAD (Amerikan välinen vuoropuhelu). Sen päätehtäväksi asettui panna alulle strategia Latinalaisen Amerikan asevoimien hajottamiseksi osiin. Tehtävää perusteltiin maiden muodollisen demokratian säilyttämisen vuoksi sekä kansallisen turvallisuuden oppina. Tavoitetta joudutettiin USA:n taholta osana kylmää sotaa.

Vuonna 1986 USA kehitti uuden strategian Latinalaista Amerikkaa varten, johon kuuluivat:

1) katolisen kirkon merkityksen vähentäminen – etenkin vapautuksen teologian – kansallisvaltioissa,

2) asevoimien hajottaminen ja suuntautuminen huumeiden vastaiseen sotaan ja

3) Latinalaisen Amerikan ylikansallisten sotajoukkojen luominen jenkkien silmissä hyväksyttävän demokratian turvaamiseksi alueella.

Edellä esitetyn strategian täydentämiseksi George Bush vanhempi esitti v. 1990 Amerikoiden vapaakauppa-alueen (FTAA) luomista. Tämän haaveen toteutumisen ehdoiksi asetettiin Latinalaisen Amerikan asevoimien hajottaminen sekä alueen vasemmistolaisten sissiliikkeiden tuhoaminen ”huumeiden vastaisessa sodassa”.

Vuonna 1990 IAD julkaisi dokumentin ”Bush Manual”. Siinä erityisstrategiaksi asetettiin mantereen asevoimien hajottaminen ja ehdotus sotilaiden osallistumisesta huumeiden vastaiseen sotaan. Machiavellilaisella visiollaan kansainvälisestä poliisista, asiakirja suositti kärjistämään maiden sisäisiä konflikteja ja rajakahakoita. Päämääränä oli luoda tarve monikansallisten joukkojen perustamiselle. Nämä voisivat sekaantua selkkauksiin ja väittää, että tämä olisi ainoa rooli, joka voitaisiin osoittaa Latinalaisen Amerikan asevoimille.

Tammikuussa 2001 Ecuadorin armeija, maan järjestöt ja kansa liittyivät spontaanisti yhteen kaataakseen presidentti Jamil Mahuadin hallituksen. Tapahtui jotain sellaista, mitä oli ennakoitu jo jenkkien IAD-raportissa v. 1988. Raportissa vahvistettiin, että Latinalaista Amerikkaa kohtaavista uhkista suurin oli se, jos kansa ja armeija yhdis-tyvät jossain mantereen maassa puolustamaan omia kansallisia etujaan.

Sama uhka toistui keväällä 2002 Venezuelassa, kun kansa ja armeija nostivat uudelleen valtaan – USA:n tukemasta vallankaappauksesta huolimatta – maan syrjäytetyn presidentin

USA:n tavoitteet ja merkitys 2000-luvulla Latinalaisessa Amerikassa

Jenkkiläistä suurpääomaa ovat aina kiinnostaneet muiden maiden luonnonvarat, markkinat ja USA:n ulkopuolella käytävät sodat. ”Plan Colombian” (Kolumbia-suunnitelma) tavoitteena on toteuttaa USA:n yksilöityjä poliittisia ja sotilaallisia päämääriä Latinalaisessa Amerikassa. ”Plan Colombian” lopullisena päämääränä on FTAA:n todentaminen. Sen toimenkuvana on kiihdyttää markkinoiden avautumista sotilaallisin keinoin koko Amerikan alueella. Tämän ”amerikkalainen unelman” toteutuksessa hyödynnetään lisäksi Andean Regional Initiative (Andien alueellinen aloite, Ecuador, Peru ja Bolivia) ja Plan Puebla Panamá -suunnitelmia.

Kuuban vallankumouksen merkitys Latinalaisessa Amerikassa

Kuuba tahtoo kulkea ja kehittyä valtiona omaa kansallista, sosialistista tietään. Se haluaa säilyttää oman kansallisen itsenäisyytensä ja itsemääräämisoikeutensa. USA ei hyväksy sosialistista Kuubaa, koska se on vaarallinen esimerkki muille Latinalaisen Amerikan maille. Kuuban kriisi on pääosin USA:n aiheuttama. Se johtuu jenkkien imperialistisista intresseistä Kuubaa kohtaan, joita ovat:

•  Taloudelliset syyt  (markkinat, luonnonvarat ja halpa hyvin koulutettu työvoima, FTAA)

•  Poliittiset syyt (sosialistinen vaihtoehto, jolla on kantavuutta Latinalaisessa Amerikassa, Miamin mafian merkittävä poliittinen vaikutus USA:ssa)

•  Ideologiset syyt (kuubalaisen yhteiskunnan perusarvot ovat humaanisuudessa, solidaarisuudessa ja marxismissa)

•  Sotilaalliset syyt (strateginen asema, sodat pitävät asekauppaa elossa)

Che Guevaran käsityksen mukaan Kuuban vallankumous teki kolme perustavanlaatuista lisäystä käsityksiin vallan-kumouksellisen liikkeen johtamisesta Latinalaisessa Amerikassa. Ne ovat:

1. Kansanliikkeen voimat voivat voittaa sodan armeijaa vastaan. (Bolivia, Ecuador ja Venezuela)

2. Aina ei ole välttämätöntä odottaa, kunnes olosuhteet vallankumoukselle ovat olemassa, kapinalliset voivat luoda tällaiset olosuhteet. (Venezuela, Bolivia, Peru)

3. Kehitysmaissa kuten Latinalaisessa Amerikassa sotilaallisten taistelujen painopiste on maaseudulla.” (Kolumbia, Peru, Ecuador, Bolivia) (Che Guevara, La guerra de guerillas, suomennos Reijo Katajaranta)

Bolivarismi

Käsite bolivarismi kytkeytyy venezuelalaisen marxilaisen historioitsija Federico Brito Figueroan käsityksiin. Hänen kirjansa ”Ezequiel Zamoran ajat” oli Venezuelassa 1960-luvulla marxilaisten guerillojen ideologinen käsikirja.

Bolivaarisilla periaatteilla on pitkät perinteet Latinalaisessa Amerikassa. Itse Simón Bolívar (v. 1783-1830) oli venezuelalainen itsenäisyystaistelija ja pohjoisen Etelä-Amerikan vapaussankari. Mies oli syntyisin aristokraattisesta kreoliperheestä. Hän opiskeli Euroopassa, missä hän tutustui Ranskan vallankumouksen aatteisiin.

(Hän osallistui Espanjan vastaiseen kansannousuun Caracasissa v. 1810. Vuosina 1813-14 hän vapautti Venezuelan toimiessaan vapaaehtoisarmeijan päällikkönä. Hän julistautui diktaattoriksi, mutta joutui pakenemaan vastahyökkäystä v. 1815. Hän palasi Venezuelaan taistelemaan jo seuraavana vuonna. Vuonna 1819 hänet julistettiin Suur-Kolumbian (enin osa Venezuelaa, Kolumbia, Panama ja Ecuador) presidentiksi. Hän unelmoi yhdestä, koko Latinalaisen Amerikan käsittävästä valtiosta.

Bolivaarisen vallankumouksellisuuden traditiossa Simon Bolivar mielletään ylipäälliköksi, Ezequiel Zamora soturiksi ja Simon Rodriguez opettajaksi. (ML)

Ranskan vallankumouksen saavutukset

Rousseau kirjoitti teoksessaan ”Yhteiskuntasopimuksesta”, jota on kutsuttu myös Ranskan suuren vallankumouksen raamatuksi, mm. seuraavaa: ”Jos käydään tutkimaan, mikä on varsinaisesti kaikkien kansalaisten suurin hyvä, se hyvä, jonka tulee olla jokaisen lainlaatimisjärjestelmän tarkoitusperänä, havaitaan sen supistuvan näihin kahteen tärkeimpään päämäärään: vapauteen ja tasa-arvoisuuteen.” (Mainittu teos s. 101-102)

Rousseaun pääperiaatteet

  • Väkivaltaa ei pidä käyttää vallankäytön välineenä
  • Ylin valtiovalta kuuluu kansalle ja kansalaiset ovat tasa-arvoisia
  • Valtaa käyttävät ne henkilöt, jotka ovat valtuutettuja tai oikeutettuja siihen
  • Valtiollisen vallan käyttö perustuu lainsäädäntöön ts. oikeusvaltion olemassaoloon
  • Kansalaisten tulojen ja yhteiskunnallisen aseman erot eivät saa kasvaa liian suuriksi; niitä tulee säädellä
  • Yhteiskunnan viholliset voidaan tuomita kuolemaan tai maanpakoon

Tosiasia kuitenkin on, että näitä Rousseaun porvarillisille yhteiskunnalle asettamia ihanteita ja periaatteita – kuolemantuomiota lukuun ottamatta – ei ole vieläkään täytetty kapitalismin vallitessa.

Vallankumouksen myötä feodalismi korvautui kapitalistisella luokkayhteiskunnalla, joka synnytti vuorostaan kurjuudessa elävän teollisuusproletariaatin. Kolmatta säätyä edustaneet pientalonpojat ja pikkuporvarit hävisivät kilpailussa suurmaanomistajille ja suurpääomalle. Ranskan vallankumouksesta on peräisin useita nykymaailman keskeisimmistä arvoista, kuten kansanvalta, yksityinen omistusoikeus, ihmisoikeudet (kansalliskokous julkaisi 26.8.1789 ihmisoikeuksien julistuksen, jolla tavoiteltiin ”vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa”) ja oikeusvaltion periaate.

Vallankumouksellisuus Latinalaisessa Amerikassa

Ensinnäkin Latinalaisessa Amerikassa marxilaisella liikkeellä on vanhat perinteet. Vanhimmat vasemmistopuolueet on perustettu jo 1910-luvulla. Niiden synty liittyy vahvasti eurooppalaiseen työväenliikkeeseen, koska niiden perustajäsenet ovat olleet useimmiten Euroopasta tulleita/karkotettuja siirtolaisia tai heidän jälkeläisiään. Espanjan sisällissodan jälkeen tuhannet tasavaltalaiset joutuivat pakenemaan Francon vainoja Etelä-Amerikkaan. Alueen historiaan liittyy olennaisesti myös sekä alkuperäiskansojen että kansallisvaltioiden vuosisatoja jatkunut vapaustaistelu imperialismin ikeestä. Neuvostoliiton ja Kiinan välirikko 50-luvun lopulla aiheutti Latinalaisessa Amerikassa kommunististen puolueiden jakautumisen kahteen leiriin. Yhtenä syynä tähän ideologiseen hajaannukseen oli Moskovan urautuminen teollisuusproletariaatin kumouksellisuuteen ja Pekingin vastaavasti talonpoikaisvallankumoukseen. Tämä johti vain keskinäiseen vihanpitoon. Vanhaa klassista kysymystä talonpoikain ja proletariaatin liitosta sekä niiden keskinäisestä asemasta vallankumouksessa ei kyetty ratkaisemaan Etelä-Amerikan kommunistisessa liikkeessä aikoinaan rakentavalla tavalla. 1960-luvulla ja osin yhä useat maanosan valtiot ovat edelleen maatalousvaltaisia maita. Tästä ovat hyvänä osoituksena jopa aivan lähiaikoina tapahtuneet intiaanitalonpoikaiston kansannousut mm. Boliviassa ja Ecuadorissa. Se ei ole olennaista, millä nimellä vallankumoukselliset puolueet tunnetaan, vaan se mitä ne käytännössä asiansa eteen tekevät.

Toiseksi USA:n maailmanvalloitus ei ole sujunut Latinalaisessa Amerikassa kitkattomasti, vaan se on kohdannut voimakasta vastarintaa. Viime vuosille on ollut ominaista alueella ilmennyt poliittinen ja yhteiskunnallinen kuohunta. Alkuperäiskansat, pientalonpojat ja urbaaniköyhälistö alkoivat taistella tietoisesti oikeuksistaan 1980-luvulla. He ovat saaneet liittolaisikseen työläisiä, opiskelijoita ja jopa sotilaita. Tässä taistelussa on syntynyt todellisia kansanrintamia. USA:n suunnitelman Amerikoiden vapaakauppa-alueen (FTAA) perustamiseksi mantereelle on ainakin toistaiseksi epäonnistunut pahasti. Sille on perustettu Kuuban ja Venezuelan toimesta jopa varteen otettava vaihtoehto ALBA (Bolivaarinen vaihtoehto Amerikoille).

Kolmanneksi trotskilaisilla ja anarkistisilla traditioilla on ollut myös oma vahva jalansijansa Latinalaisessa Amerikassa. Trotski lähti aikoinaan maanpakoon Meksikoon, jossa Stalin sittemmin salamurhautti hänet. Trotskilaisten IV Internationaali perustettiin uudelleen v. 2004 Buenos Airesissa. Anarkismilla on edelleen luja asema Espanjassa ja Italiassa. Nykyisin tämän sosialistisen opin kannattajia löytyy paljon Argentiinasta, Brasiliasta ja Chilestä.

Neljänneksi vallankumouksen suorittamistavasta ja siihen liittyvistä muista taktisista kysymyksistä on aina ollut kahdenlaisia näkemyksiä – aseellinen vaiko rauhanomainen tie. Latinalainen Amerikka on pursunut vuosikymmeniä erilaisia vasemmistolaisia sissiliikkeitä, kaupunkisissejä ja kansan vapautusarmeijoita. Toisaalta rauhanomaista tietäkin on edetty. Kommunistiset puolueet ovat joko toimineet gerillaliikkeissä tai irtisanoutuneet niistä niiden väitetyn äärivasemmistolaisuuden vuoksi.

Viidenneksi Neuvostoliiton hajoaminen 90-luvun alussa ja Kiinan ajautuminen Maon kuoleman jälkeen lähemmäksi markkinataloutta heikensivät huomattavasti paikallisten kommunististen ja vasemmistososialististen puolueiden uskottavuutta ja vaikutusvaltaa. Kuuban saavutukset saivat aivan uuden merkityksen. Sen rooli tiennäyttäjänä yhteiskunnallisessa muutoksessa korostui entisestään. Venezuelan tapahtumat osoittavat, että pahimmasta sosialistisen leirin aiheuttamasta järkytyksestä on jo kuitenkin selvitty ja että vallankumous on edelleen aktuellia koko pallonpuoliskolla.

Kuudenneksi vallankumousta ei suorita kommunistinen puolue tai ay-liike vaan työväenluokka tai talonpojat ja sen liittolaiset. Kommunistinen puolue sinällään ei voi olla yksinään mikään vallankumousrintama. Mikään puolue ei voi myöskään nimittää itseään omatoimisesti vallankumouksen johtajaksi, sillä johtoasema on aina ansaittava. Oikeassa oleminen ei johda vielä minnekään, jos puuttuu laaja joukkojen kannatus. Antonio Gramscin mukaan työväenluokan hegemonian (johtavan aseman) pystyttäminen yhteiskunnassa vaatii työväenluokalta kykyjä ja taitoja johtaa, organisoida ja liittää yhteen kansanjoukkoja. Henkisellä ja moraalisella vaikutuksella on valtava osuus hegemonian saavuttamisessa.

Vallankumouksen tai siihen pyrkimisen voimien aatteellinen perusta ja intressit voivat olla hyvinkin erilaisia. Latinalaisessa Amerikassa vallankumouksellinen liikehdintä voi lähteä liikkeelle alkuperäiskansojen etujen ajamisesta ja puolustamisesta, johon liittyy ay-liike ja opiskelijat (Ecuador ja Bolivia), maan enemmistönä olevien köyhien, osan vasemmistoa ja armeijan liittyessä yhteen (Venezuela) tai kun kansantukea nauttiva sissiliike aloittaa aseellisen taistelun (Kuuba ja Kolumbia). Argentiinan ja Brasilian tapahtumat ovat myös omat tapauksensa, joissa yhteiskunnat joutuivat kriisiin noudattaessaan Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston sanelemaa uusliberalistista talouspolitiikkaa. Missään esitetyssä tapauksessa ei ole ollut kuitenkaan johtavassa osassa kansallinen kommunistinen puolue. Näille kaikille yhteiskunnallisille liikehdinnöille on ollut ominaista laajapohjainen kansanjoukkojen kannatus.

Bolivaarisen vallankumouksen järjestölliset juuret

1) 1960-luvulla vasemmistovallankumouksellinen liike (MIR) oli marxilais-leniniläinen järjestö, jolla oli yhteydet chileläiseen MIR-puolueeseen. Puolue rappeutui 60-luvun lopulla revisionistiseksi ja hajosi kahteen ryhmittymään. Toinen osapuoli kutsui itseään edelleen MIR:ksi ja toinen Unidad por la Nueva Alternativa:ksi.

2) Vuonna 1970 MIR:ista irtosi joukko maolaisia ja stalinisteja, jotka perustivat Partido Bandera Roja -puolueen (Punalipun puolueen). Puolue toimii edelleen Venezuelassa johdossaan Gabriel Rafael Puerta Aponte. Se ei kannata enää bolivaarista vallankumousta.

3) Venezuelan Vallankumouspuolue (PRV/Tercer Camino v. 1970 perustettu radikaalivasemmistolainen puolue). Tämä puolue toimi maan alla ja sen päällikkönä toimi kuuluisa sissitaistelija Douglas Bravo. Se johti kaupunkisissien toimintaa. Salakähmäisestä luonteestaan johtuen tällä puolueella ei ollut yhteyttä kansanjoukkoihin. Myöhemmin siitä kehkeytyi hyvin dogmaattinen ja lahkolainen. Kuten MIR sekin hajosi ja katosi näyttämöltä. Vallankumouksellisella kansanliikkeellä, joka kykenee ottamaan vallan haltuunsa, täytyy olla sekä voimakas vaikutus kansanjoukkoihin että armeijan tukea takanaan.

4) 1980-luvulla siviilien ja sotilaiden liike yhdistyi Bolivaarinen Vallankumouksellinen liike 200 -nimiseksi järjestöksi (MRB 200). Perustajat olivat päättäneet pelastaa Simon Bolivarin, Simon Rodriguezin ja Ezequiel Zamoran vallankumoukselliset ajatukset.

5) Järjestöllistä tukea MRB sai Kansalliselta bolivaariselta rintamalta (edistykselliset upseerit), Punalipulta (PBR), Vallankumoukselliselta nuorisoliitolta (UJR), Kansallisdemokraattiselta liikkeeltä (MPD), PRV/Tercer Caminolta ja vasemmistososialistiselta La Causa Radical -puolueelta. Kansainvälisesti sitä tukivat kolumbialaiset sissiliikkeet ELN ja FARC sekä Argentiinassa komentaja Raúl de Sagastizabal.

MRB:n arvioidaan imeneen 1980-luvulla ideologisia vaikutteita mm. Mao Zedongilta, José Carlos Mariatéguilta, Federico Brito Figueroalta ja Antonio Gramscilta. Chávezin neuvonantajina toimivat 90-luvulla Manuel Quijada ja Luis Miquelena. Jälkimmäinen miehistä toimitti 1970-luvulla Venezuelan nykyisen varapresidentin José Luis Rangelin kanssa marxilaisten sissien äänitorvena toiminutta El Clarín -lehteä. Hänen väitetään myös hoitaneen suhteita sosialistisiin maihin. Manuel Quijada toimi v. 1959-64 Romulo Betancourtin (AD) hallitusta vastaan suunnattujen kapinoiden tärkeimpänä siviilipuolen henkilönä.

6) Vuonna 1997 Chávez taistelutovereineen perusti MRB:n poliittiseksi siiveksi kansallismielisen vasemmistolaisen Viides tasavalta -liikkeen (MVR) ja ryhtyi kamppailemaan vallasta parlamentaarisin keinoin. Ehdokkaina oli mm. ay-aktivisteja, intiaani- ja kansalaisjärjestöjen edustajia sekä kommunisteja..

7) Venezuelan kommunistinen puolueen (PCV) kansainvälisten suhteiden sihteeri Carolus Wimmerin mukaan MVR –liike Chávezin ympärillä ei ole sama kuin itse Chávez, joka on puolueen ulkopuolella. MVR:ssä on jopa joitain oikeis-tolaisia jäseniä, jotka ovat siirtyneet puolueeseen sosiaalidemokraattisesta AD-puolueesta tai kristillisdemokraattisesta COPEI:sta. Joidenkin jäsenten vaikuttimena on pyrkiä vain töihin vahvimpaan hallituspuolueeseen. MVR:lla ei ole myöskään omaa puolueohjelmaa. Järjestöä voisi luonnehtia paremminkin Venezuelan demokraattisten voimien ja kansalaisjärjestöjen liitoksi – demokraattiseksi yhteisrintamaksi kuin yhtenäiseksi poliittiseksi puolueeksi.

Venezuelan bolivaarinen tasavallan synty

Bolivaarisen vallankumouksen alkusykäys juontaa v. 1989, jolloin Venezuelan kansa nousi kapinaan peruselin-tarvikkeiden ja –palveluiden hinnankorotuksia vastaan. Kapina johti satojen ihmisten kuolemaan poliisin ja armeijan käsissä sekä sotatilan julistamiseen. MRB:n upseerit eivät hyväksyneet armeijan käyttämistä kansaa vastaan eivätkä maan huippupoliitikkojen ja sotilaiden korruptoituneisuutta.

MRB yritti helmikuussa 1992 everstiluutnantti Hugo Chávezin johdolla syrjäyttää vallasta presidentti Carlos Andrés Perézin (AD). Vallankaappaushanke epäonnistui ja Chávez kumppaneineen joutui Yaren vankilaan. Heidät vapautettiin v. 1994. Samana vuonna Fidel Castro kutsui hänet vierailulle Havannaan.

Helmikuussa 1998 Chávez valittiin kansanäänestyksellä Venezuelan uudeksi presidentiksi. Vuonna 1999 perustuslakia säätävässä kokouksessa maahan hyväksyttiin uusi perustuslaki.

Polo Patriotico (MVR, MAS = Movimiento al Socialismo irtautui VKP:sta v. -68. ja PPT = Patria para Todos, vas.sos.) saavutti 30.6.2000 vaalivoiton parlamenttivaaleissa (99/165) ja romutti näin sosiaalidemokraattien (AD) ja kristillissosiaalisen puolueen (COPEI) 40 vuotta kestäneen korruptoituneen vallan. Samassa yhteydessä Chávez järjesti uudet presidentin vaalit, jossa hänet valittiin uudelle kuusivuotiskaudelle.

Maanlaajuiset bolivaariset piirit perustettiin v. 2000 presidentti Chávezin aloitteesta bolivaarisen vallankumouksen ja v. 1999 perustuslain puolustamiseksi. Vuonna 2003 niissä oli 2,2 miljoonaa jäsentä. Piirit auttavat kansalaisia yhteisöissään perustamaan alueilleen koulu-, terveys-, asumis- ja yleispalveluita. Niiden johdossa häärii lääketieteen tri. Rodrigo Chávez. Hänen mukaansa piirien päämääränä on puolustaa vallankumousprosessia muodostamalla yhteiskunta, jossa vallitsee taloudellinen ja yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus sekä taata kaikille kansalaisille todellinen poliittinen osallistumisoikeus.

USA oli masinoimassa vallankaappausta Venezuelassa keväällä 2002. Kun se ei onnistunut, jenkit kokeilivat Chávezin hallituksen horjuttamista kansallisella lakolla vuoden 2003 alussa. Tämän jälkeen bolivaarinen vallankumous voitti vielä ylivoimaisesti presidentin asemasta järjestetyn kansanäänestyksen. Euroopan ja Latinalaisen Amerikan maat onnittelivat Venezuelan presidentti Hugo Chávezia vaalivoitosta 15.8.2004 järjestetyssä kansanäänestyksessä. Chávez sai 58,25 % annetuista äänistä. Bolivaariset piirit näyttelivät olennaista osaa kevään 2002 oikeistovallankaappauksen torjumisessa sekä oikeiston toimesta elokuussa 2004 presidentin asemasta järjestetyssä kansanäänestyksen vaalityössä.

Presidentti Hugo Chávezin johtama vasemmistokoalitio Polo Patriotico (PP) sai merkittävän vaalivoiton 4.12.2005 pidetyissä parlamenttivaaleissa. Kansanrintamaan kuuluivat Chávezin itsensä johtama Viides Tasavalta -liike (MVR), Podemos (”Me kykenemme”, vasemmistososialistisesta MAS-puolueesta v. 2002 eronnut osapuoli), PPT (Isänmaa kaikille), Venezuelan kommunistinen puolue (PCV), UPV  (Venezuelan kansanliitto) sekä joukko intiaaniväestöä edus-tavia puolueita. Yhteisöissä ja kansalaisyhteiskunnan tasolla toimivilla bolivaarisilla piireillä ja radikalisoituneella ammattiyhdistysliikkeellä oli myös suuri merkitys saavutettuun vaalitulokseen. Venezuelan oikeisto-opposition USA-vetoinen vaaliboikotti edesauttoi chavistoja valtaamaan hallintaansa koko parlamentin. Viides tasavalta -liike sai 114 paikkaa ja loput 51 paikkaa jakautuivat liittolaispuolueille.

Nykyisessä hallituskoalitiossa Viidennen Tasavallan –liikkeellä on 90 % osuus, koska se edustaa Chávezia. Muut hallituspuolueet ovat Podemos PPT ja PCV. Venezuelan kommunistinen puolue sai eniten ääniä näistä kolmesta liittolaispuolueesta. Tämän vuoksi sillä on myös edustus Latinalaisen Amerikan ja Andien alueen parlamentissa.

Edistyksellinen perustuslaki – siirtymävaiheen perustuslaki

Venezuelan bolivaarisen tasavallan nykyinen perustuslaki perustuu vuonna 1961 säädettyyn perustuslakiin. Tuolloin presidenttivaltaisen tasavallan päämiehenä toimi sosiaalidemokraatteja (AD) edustava Rómulo Ernesto Betancourt Bello. Perustuslakiin on tehty Chávezin kaudella lukuisia muutoksia ja parannuksia. Vuonna 1999 tehdyllä uu-distuksella muutettiin kaksikamarinen parlamentti yksikamariseksi parlamentiksi, jossa on 165 jäsentä. Suoralla kansanäänestyksellä valittavan presidentin toimikausi piteni viidestä vuodesta kuuteen. Työläisten työpäivän pituudeksi määritettiin kahdeksan tuntia ja työviikon pituudeksi 44 tuntia. Äänioikeus suotiin 18 vuotta täyttäneille kansalaisille.

Nykyisessä perustuslaissa on yhteensä 350 artiklaa. Laki on tällä hetkellä luonteeltaan edistyksellinen ja yleisdemokraattinen. Sen painopisteinä ovat Venezuelan kansan oikeuksien ja hyvinvoinnin puolustaminen sekä kansallisen itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden vaaliminen. Se tunnustaa myös maan alkuperäisväestön yhteisomistuksen omaan maahansa. Voimassaoleva perustuslaki vaikuttaa joustavalta siirtymävaiheen perustuslailta matkalla sosialistiseen Venezuelaan. Sen vallitessa maassa on jo toteutettu maareformi ja perustettu maatalousosuuskuntia. Valtio on varannut omalle kontolleen öljynjalostusteollisuuden ja muut luonnonvaroihin liittyvät operaatiot, tavarat ja palvelut. Öljyteollisuus on otettu valtion tiukempaan hallintaan ja siitä saatuja tuloja on kohdennettu tuloksekkaasti väestön köyhimmän osan sosiaalietuuksien ja koulutuksen kohentamiseen. Koulutus ja terveydenhuolto on säädetty kaikille maksuttomaksi.

Laki ei ole ollut myöskään esteenä rauhanomaista vallankumousta ja sen saavutuksia puolustavien bolivaaristen piirien ja korttelikomiteoiden syntymiseen,  koska se mahdollistaa rauhan aikana siviilimaanpuolustusjärjestöjen perustamisen. 

Artikla 1. Venezuelan bolivaarinen tasavalta on peruuttamattomasti vapaa ja itsenäinen valtio, jonka moraalinen omaisuus ja arvot vapaudesta, tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta ja kansainvälisestä rauhasta perustuvat Vapauttaja Simón Bolívarin oppeihin. Sitoutumattomuus, vapaus, itsenäisyys, diplomaattinen ja alueellinen koskemattomuus sekä kansallinen itsemääräämisoikeus ovat kansan luovuttamattomia oikeuksia.

Artikla 2. Venezuela rakentuu demokraattisesta ja sosiaalisesta oikeusvaltiosta ja oikeudenmukaisuudesta, joka pitää ylimpinä arvoina oikeusjärjestyksessään ja toimissaan elämää, vapautta, oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa, solidaarisuutta, demokratiaa, sosiaalista vastuuta ja yleisesti etusijalla ihmisoikeuksia sekä eettistä ja poliittista moniarvoisuutta.

Venezuelaan suunnitellaan jo uutta perustuslakia. Sitä kuvataan demokraattisesti etenkin työläisten oikeuksia kohtaan.

Bolivaarisen vallankumouksen sisäiset ongelmat

Havannassa toimivan Investigaciones Memoria Popular Latinoamericana –keskuksen (MEPLA) entinen johtaja chileläinen Marta Harnecker elää ja asuu nykyisin Venezuelassa. Hän toimii neuvonantajana maan sosiaalisen kehityksen ja osallistumisen ministeriössä.

Hänen mukaansa bolivaarisen vallankumouksen eräitä suurimpia ongelmia ovat peritty valtiokoneisto ja ihmisten perimät tottumukset ja tavat. Yrittäessään muuttaa valtiota ja kapitalististen markkinoiden logiikkaa bolivaarinen val-lankumous on taistellut korvatakseen ns. edustuksellisen demokratian todellisella osallistuvalla ja osallistumista kannustavalla demokratialla, jossa ihmiset alkavat hallita omaa elämäänsä, yhteisöään ja maataan.

Venezuelan perustuslakiin on kirjattu asetus julkisen suunnittelun paikallisista neuvostoista (CLPP). Näiden neu-vostojen kokoonpanoon kuuluvat pormestari, kunnallisneuvoston vaaleilla valitut jäsenet ja seurakuntien hallitusten puheenjohtajat sekä järjestäytyneiden yhteisöjen kansankokousten vaaleilla valitsemat johtohenkilöt. Ajatuksena on, että yhteisöillä olisi 51 % osuus CLPP-neuvoston jäsenmäärästä. Neuvostojen tehtävänä on laatia yhteisöilleen yh-tenäinen kehityssuunnitelma, joka koskee terveydenhuoltoa, koulutusta ja muita paikallisia asioita.

Harneckerin arvion mukaan Venezuelan vallankumousprosessin suurin heikkous on kelvollisen poliittisen instrumentin puute. Erilaiset puolueet ja erilaiset johtajistot eivät ole kyenneet yhdentymään reaalisella tavalla. Ne ovat liian huo-lestuneita omien ryhmiensä eduista. Viides Tasavalta –liikkeellä (MVR) on iso sisäinen ongelma sen yrittäessä mää-räillä koko liikettä johtoasemallaan. Se on enemmistöpuolue. Ongelmia ei ilmene niinkään MVR:n huippujohdossa, joka ymmärtää, että on välttämätöntä suoda ja luoda tilaa myös liittolaisille. Koska MVR sinänsä koostuu useista eri-laisista ryhmistä, sen johdon on reagoitava myös kunkin ryhmän esittämiin vaatimuksiin.

Lisäksi mikäli presidentti Chávezin asema kasvaa yhä voimakkaammin henkilöpalvonnan suuntaan, sillä tulee olemaan myös omat seurauksensa. (ML)

Bolivaarisen vallankumouksen päämäärät

1) Luoda imperialismin ja globalisaation vastainen rintama Amerikkaan

Toteutuu luomalla ALBA vastavoimaksi FTAA:lle (Bolivaarinen vaihtoehto Amerikoille)

ALBA on sosiaalisesti suuntautunut sopimus, joka ei perustu kuten FTAA voiton maksimointiin. Sen kantavina periaatteina ovat tasavertaisuuteen perustuva oikeudenmukaisuus ja sopimuskumppanien tasa-arvoisuus. Toiminnan keskiössä ovat yhteiskunnan kurjimmassa asemassa olevien hyvinvointi ja läntisen pallonpuoliskon kehittymättömiin maihin kohdistuvan solidaarisuuden vahvistaminen, jotta nämä voivat neuvotella kaupan käynnin ehdoista paremmista asemista kuin kehittyneiden maiden alaisuudessa. Auttaakseen kaupan epäkohtien voittamisessa ALBA suo solidaarisuuttaan taloudellisesti heikoimmille valtioille perustamalla vapaakauppa-alueen, josta sen kaikki jäsenet hyötyvät. Sopimuksen pitkäntähtäimen päämääränä olisi luoda 15 vuodessa Etelä-Amerikan kansojen yhteisö, jolla olisi yhteinen valuutta ja parlamentti sekä yhteiset kaupan, politiikan ja talouden instituutiot.

Toukokuun lopussa 2006 tapahtuneen Bolivian vierailunsa yhteydessä Hugo Chávez esitti Andien Bolivaarisen Valtioliiton (ABC) luomista välineeksi, jolla voitaisiin syventää alueen poliittista, taloudellista, yhteiskunnallista ja sotilaallista integraatiota.

Venezuela liittyi 21.7.2006 Etelä-Amerikan vapaakauppa-alueen Mercosurin jäseneksi. Kauppaliiton muut täysjäsenet ovat Argentiina, Brasilia, Uruguay ja Paraguay. USA:n taholta v. 1991 perustettu Mercosur koetaan nykyisin vasem-mistolaiseksi uhaksi sen omalle FTAA-projektille.

2) Sosialistinen Venezuela

PCV:n sihteerin Carolus Wimmerin arvion mukaan pääsiirtymäkausi sosialismiin alkaa v. 2007. ”Ennen tuota vallitsee suuri vaara. Jos Chávez voittaa joulukuussa 2006 presidentinvaalit, keskustelu sosialismiin siirtymisestä alkaa. Se on hyvin vaikea aihe. Kukaan ei tiedä, mitä sosialismi on. Aikaisemmin ihmiset ajattelivat siitä vain pahoja asioita. Chávez ei ole valmistautunut keskustelemaan siitä yksityiskohtaisesti tällä areenalla.  USA yrittänee käyttää ”sosialismia” hyökkäysaseena Chávezia vastaan. Tällä ajanjaksolla Venezuela on kasvokkain USA:n taholta kohdistuvan vaaran kanssa…Sosialismin rakentaminen Venezuelaan on hyvin vaikeaa. Se on nähtävä koko Latinalaisen Amerikan talouden viitekehyksen yhteydessä.” USA:n mahdin ja massiivisen tuhovoiman puristuksessa on mahdotonta rakentaa sosialismia vain yhdessä valtiossa. Onko päämääränä luoda sosialististen tasavaltojen liitto Latinalaiseen Amerikkaan?

Vuonna 2005 Hugo Chávez  toi julki  Maailman 5. sosiaalifoorumissa kantansa 21. vuosisadan sosialismin luomisesta Venezuelaan. Hänen sosialisminsa erosi aikaisemmin rakennetusta valtiososialismista (reaalisosialismi) siinä, että se tulisi oleman yhteiskunnallisesti moniarvoisempaa ja vähemmän valtiokeskeistä. Se täyttäisi myös täysin Ranskan vallankumouksen perusprinsiipit. Seuraavat periaatteet kuvaavat bolivaarisen sosialismin oletettuja ominaispiirteitä:

Tuotantovälineiden yhteiskunnallistaminen. Yhteisöllisen omistuksen ja valvonnan laajentaminen, jota toteutettaisiin perustamalla osuuskuntia, suomalla työläisten osallistumista tuotantolaitosten johtamiseen sekä laajentamalla valtion omistuspohjaa ja hallintaa yrityksissä. Vuonna 2005 maassa toimi jo 100 000 osuuskuntaa, joissa työskenteli 10 % aikuisväestöstä. Tuotannon demokraattista valvontaa on toteutettu jo monilla teollisuusaloilla. Hallitus on perustanut myös useita uusia valtion omistamia laitoksia (tieto- ja lento liikenne, petrokemia). Lisäksi on luotu sosiaalisia yrityksiä (EPS), jotka tuottavat palveluita ja tavaroita ilman osakkaittensa sosiaalista syrjintää, hierarkiaa ja etuoikeuksia. Niiden omistusmuotona voi olla valtionomistus, osuuskunta tai sekaomistus. EPS-yhtiöiden arvoina ovat solidaarisuus, kestävä kehitys, yhteistyö, tasa-arvo ja kannattavuus.

Venezuelan luonnonvarat on jo kansallistettu. Öljyteollisuus ja siitä kertyvät tulot ovat hallituksen tiukassa hallinnassa.

Venezuelan vapaat, kapitalistiset markkinat korvataan ajan myötä valtiollisesti säännellyllä tuotannolla sekä palveluiden ja tavaroiden jaolla eli pyritään jonkinlaiseen suunnitelmatalouteen.

Demokratian laajentaminen. Edustuksellisen demokratian korvataan todellisella osallistuvalla ja osallistumista kan-nustavalla demokratialla, jossa ihmiset alkavat hallita omaa elämäänsä, yhteisöään ja maataan.

Tri Marcelo Alfonso Caracasin keskusyliopistosta arvioi viime huhtikuussa maansa kehitysnäkymiä: ”Nykyisin hallitus ehdottaa yhdyskuntaneuvostojen (Consejos Communales) luomista luovuttaakseen todellista valtaa yhteisöille. Uusi pohdinnan alla oleva laki velvoittaa valtiota rahoittamaan näitä neuvostoja, jotta ne voivat kehittää työtään ja ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia. Yhteisödemokratian ajatus on pääeroavuus Venezuelassa kehitetyn sosialismin ja olemassa olevien sosialististen järjestelmien välillä. Toinen eroavuus on siinä, että yhden puolueen sijasta hallituksen muodostaakin meillä useita puolueita yhdessä.”

Venezuelan armeija valjastetaan palvelemaan kansaa – siviilien ja sotilaiden liitto (Kiinan, P-Korean ja Kuuban käytännöt).  Tavoitteena on myös vallankumouksen saavutusten turvaaminen (Chile).

Maareformi. Maassa suoritettiin v. 2001 laaja maareformi ”Vuelta al Campo” (takaisin landelle), jonka seurauksena rajoitettiin maatilojen kokoa 5 000 ha, viljelemätön maa pantiin verolle, valtion omistamaa maata luovutettiin talonpojille ja maatalousosuuskunnille sekä pakkolunastettiin suurtiloilta viljelemätöntä ja joutomaata uudelleenjaettavaksi. Pakkolunastukset korvattiin käypään markkinahintaan. Maata jaettiin yhteensä 2,2 miljoonaa hehtaaria. Jako kohdistui yli 130 00 pientilallisten ja maattomien perheille sekä osuustoimintatiloille. Vuonna 2003 uusille maataloustuottajille luotiin valtion toimesta omat maatalousmarkkinat. Tavoitteena maan ravinto-omavaraisuus. (Zamoran talonpoikaisrintama)

Kulttuurivallankumous etenee 20 000 Kuubassa koulutetun nuoren sosiaalityöntekijän valistustyön voimalla kaupungeissa ja maaseudulla. Yksi tärkeä tavoite on voittaa v. 2007 presidentinvaalit. (Francisco de Mirandan rintama)

Kuuban ja Venezuelan väliset suhteet ovat olennainen osa Venezuelan vallankumousta. Castron ja Chávezin läheinen ystävyys on myös hyvin tärkeää tälle prosessille. Useita hallinnollisia ongelmia on ratkaistu korkeimmalla tasolla. Rakentaessaan sosialismia maa tarvitsee muiden valtioiden kokemusta. Lukutaito-, terveys- , asunto- yms. kampanjat syntyivät kuubalaisten aloitteesta, koska venezuelalaiset eivät ymmärtäneet niiden tärkeyttä (kulttuurivallankumous). Vastavuoroisesti Kuuban kansa on myös luomassa itselleen toisenlaista tulevaisuutta Venezuelan avustamana. Venezuelan öljy auttaa Kuubaa laajentamaan ja monipuolistamaan omaa tuotantoaan.

Venezuela täsmensi 11.6.2006 ulkopoliittista linjaansa ottamalla edelleen etäisyyttä USA:han ja sen liittolaisiin. Pre-sidentti Hugo Chávez ilmoitti, että hänen maansa on luomassa uudenlaisia yleismaailmallisia liittosuhteita. Tämän vuoksi hän on vieraillut Korean demokraattisessa kansantasavallassa ja Iranissa. Hänen vierailuohjelmaansa ovat sisäl-tyneet myös mm. Kiina, Venäjä ja Vietnam sekä useat Euroopan maat. Chávez on vieraillut Kiinassa v. 1999, v.  2001, v. 2004 sekä viimeksi elokuussa 2006. Kiinan ja Venezuelan välistä yhteistyötä kehitetään myös mm. tietoliikenteen, rautateiden, matkapuhelinten ja matkapuhelinverkostojen, tietokoneiden, matkailun ja yhteiskuntarakenteiden yleisen kehittämisen alueilla. Öljyn vienti Kiinaan  heikentää USA:n vaikutusvaltaa alueella. Samaa asiaa palvelevat laajat asehankinnat Venäjältä.

On mielenkiintoista havaita, missä vaiheessa Venezuela aloittaa puolustuksellisen yhteistyön Shanghain yhteistyö-järjestön (SCO) kanssa (vakinaiset jäsenet: Kiina, Venäjä, Kazakstan, Tadzikistan ja Uzbekistan; tarkkailijajäsenet: Intia, Mongolia ja Pakistan).

3) Tulevaisuudessa sosialistinen valtioliitto Latinalaiseen AmerikkaanKuuba, Bolivia ja Venezuela allekirjoittivat 28.-29.4.2006 Havannassa ALBA-sopimuksen (Bolivaarinen vaihtoehto meidän Amerikkamme kansoille) sekä näiden kansojen keskinäisen kauppasopimuksen TCP:n (Kansojen kauppa-sopimus). ALBA-sopimus sekä siihen kiinteästi liittyvä Latinalaisen Amerikan integraatio ovat alkaneet muuttua valtiotasolla jo käytännön teoiksi. Mikäli sosialismiin siirtyminen Boliviassa ja Venezuelassa onnistuu, sen seurauksena voi syntyä sosialistinen valtioliitto yhdessä Kuuban kanssa.

Lopuksi

Chávezin hallintokautena kansan asema on kohentunut. Suuret köyhien ihmisten kansanjoukot ovat ensimmäistä kertaa tietoisia oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan. He ovat osallistuneet sydämellä ja sielulla maansa rakentamiseen. He muodostavat bolivaarisen kansanrintaman, jonka käsissä on maan tulevaisuus ja siirtyminen sosialismiin. Venezuela on hyvä esimerkki maailmalle ja etenkin Latinalaiselle Amerikalle siitä, kuinka yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja demokratiaa voidaan harjoittaa kansan enemmistön hyödyksi USA:n imperialismin aggressiivisesta painostuksesta huolimatta. Venezuelassa heinäkuun alussa 2006 julkaistun mielipidekyselyn mukaan presidentti Hugo Chávezin kannatus oli 79,6 %. Chávezia vastustavan opposition kannatus ylsi samaan aikaan ainoastaan 19,9 %.

Latinalaisen Amerikan integraatiokehityksessä kuubalainen yhteiskunnallinen ja tieteellinen tieto-taito yhdistettynä venezuelalaiseen öljydiplomatiaan ja bolivaariseen vallankumoukseen on tuottanut merkittäviä tuloksia. Sosialismista on kehkeytymässä kestävä ja todellinen yhteiskunnallinen vaihtoehto kapitalistiselle riistolle ja sen ylläpitämälle yhteiskunnalliselle epäoikeudenmukaisuudelle. Bolivaarinen vallankumous jatkuu!

Mainokset

Kommentointi on suljettu.